Anteeksi vain, on tunteet hieman pinnassa tämänpäiväisen jälkeen. Siitä kerron myöskin tässä kirjoituksessa, kunhan olen ensin saanut pohdiskeltua muuta tähän asiaan liittyvää.

Siinä kommentissa sanottiin suurin piirtein niin, että olen idiootti, joka ei edes yritä yhtään mitään. Kirjoittajan mielestä minun pitäisi lopettaa toisten juomisista huolehtiminen ja tuista valittaminen, sekä kaiken huippu: ”mennä töihin”.

Siis ihan aluksi tämä työasia: Miten helvetissä ”mennään töihin”? Luultavasti jos menen jonnekin ns. väkisin töihin eli marssin vain vaikkapa jonkun kaupan lihatiskille ja rupean hommiin siellä, ne soittavat valkotakkiset paikalle kiidättämään minut johonkin muualle.

Ei töihin vain ”mennä”. Töitä pitää saada, jotta niitä voi tehdä. Ihan tippaakaan valehtelematta voin kertoa, että tekisin mielelläni töitä, jos vain saisin. Ihan vaikka kuinka paljon. Tympii tämä kotona oleminen, mutta minkäs teet?

Ensiksi töitä pitää tietysti hakea. Sitten yleensä kutsutaan työhaastatteluun, jonka jälkeen selviää, saako sen hakemansa paikan vai eikö.

Olen muuten ollut aktiivinen työnhakija. Tuohon voin tippaakaan liioittelematta lisätä eteen sanan ”erittäin”. Viimeksi tänään soittelin pariin työpaikkaan, jonne minulla olisi ihan hyviäkin mahdollisuuksia ollut. Mutta aina aktiivinenkaan työnhaku ei kertakaikkisesti vain riitä.

Yllättäen toisesta työpaikasta sanottiin, että ”Meillä on näköjään tuo ilmoitus jäänyt ottamatta pois. Paikka on jo täytetty”, ja toisesta, että ”Meillä on paljon hakijoita. Voit jättää meille sähköpostia, niin voimme sitten tarvittaessa ottaa yhteyttä jos tulee työvoimapulaa.”

Kertokaa siis toki, miten helvetissä voi ”mennä töihin” jos töitä ei kerta kaikkiaan saa? Niitähän kyllä on, ja työvoimapulastakin on puhuttu, mutta tiedä tuosta sitten. Lamahan tässä on kyllä näin uutistietojen mukaan iskemässä, mutta luulenpa ettei silläkään ihan vielä taida olla tuolla kyseisellä alalla olla hirveästi osuutta asiaan.

Niin että miten joku voi tulla sanomaan toiselle, että ”Mene töihin”? Hyvä kysymys. Jos siis sen kommentin kirjoittajalla on tarjota minulle työpaikka, niin otapa pikaisesti yhteyttä. Minähän kyllä teen töitä, kun niitä vain ensiksi järjestyisi.

Toinen asia, eli tämä toisten juomisista huolehtiminen. Vaikea on olla menettämättä hermojaan tai huolehtimatta ”toisten juomisista”, kun itse joutuu vierestä kuuntelemaan katsomisesta nyt sitten puhumattakaan.

Helppohan sitä on sieltä koneen takaa huudella, että ”Pidä huoli sun omist asioistas” – mitäs, jos pitäisit itse huolen ihan vain siitä ettet huolehtisi turhan paljoa minun huolehtimisestani?

Kolmanneksi, koska olen nyt kotona ihan vain pakosta, minun on oltava tuilla. En nimittäin ole syntynyt kulta- enkä edes hopealusikka suussa tai missään muussakaan ruumiinosassa, joten minulla ei jumalauta ole varaa olla ottamatta kaikkia mahdollisia tukia mitä voin saada, jotta saan edes oman ruokani ostettua.

Niin. Ja kun tukea leikataan melkein puolet pois siitä olemattomasta summasta, minkä jo valmiiksi saat, niin hymyilläkö sitä pitäisi? Laskepa paljonko on loppusumma, kun 291 eurosta vähennetään 40 prosenttia. Jääkö siitä mielestäsi paljon käteen? Hyvä, jos tuolla summalla saa kuukaudeksi edes ruokaa.

Jos väität muuta, niin koitapa itse elää sillä summalla kuukausi. Koita myös kikkailla näiden muiden asioiden kanssa, niin voidaan sitten sen jälkeen katsoa että miten päin se suu pannaan.

Kaikenmaailman imbesillit sitä tulee minulle neuvojaan antelemaankin, anteeksi vain. Ilmeisesti kommentin jättäjä ei tiedä elämästä yhtään mitään. Onhan se tietysti niin, että jotkut kohtaavat elämässään lähinnä silkkaa ylämäkeä.

Mutta siis vastaisuudessa minulle ei tarvitse tulla jättelemään kommentteja siitä, miten minun pitää lopettaa valittaminen jostain asiasta. Puhumattakaan siitä, että minun pitää ”mennä töihin”. Hommaa minulle työpaikka, niin minähän menen – sovittu?

On helppo sanoa toiselle, että tee sitä ja tee tätä. Siis puhun nimenomaan näistä asioista, mistä tässä nyt jo kirjoitin. En tarkoita näillä nyt esimerkiksi sellaisia ihan ystävällisesti annettuja vinkkejä tai neuvoja tai rohkaisuja, että nyt sinun kannattaisi esimerkiksi tehdä näin taikka näin. Tarkoitan nimenomaan tällaisia puupäiden jättämiä viestejä – puupäiden, jotka ilmeisesti tietävät minua paremmin, miksi ylipäätään olen kotona marmattamassa enkä vaikka siellä töissä.

Minä olen jo aiemmin täällä maininnut, että kirjoitan siksi, että saan tunteeni purettua edes jossain. Aion sen myös tehdä vastakin. Eli jos kirjoitukseni oksettaa, niin pakkohan ei ole lukea.

Ja tulipa taas muutos suunnitelmiin. En tiedä, lisäisinkö loppuun, että ”Ikävä kyllä”, koska en ole aivan varma, onko se nyt loppujen lopuksi niin kamalaa. Siis minunhan piti keskiviikkona lähteä pohjoiseen päin tervehtimään äitiäni, sen miestä sekä niiden koiraa. Minun piti viipyä siellä muutama päivä ja olla ikään kuin ”lomalla” tästä arjesta, mitä täällä nyt on. En nyt välttämättä sanoisi, että arkeni on aina erityisemmän työlästä, mutta kuitenkin. Joskus tuntuu raskaalta jopa hengittää. Palatakseni itse asiaan, siitä nyt ei sitten tulekaan mitään ainakaan pariin päivään. Mutta sehän tässä nyt ei kauheinta olekaan, ei toki - pohjoiseen pääsen menemään myöhemminkin.

Jostain työkkärin sektoreilta soitti minulle joku nainen, joka kovasti tiedusteli, miksi en eilen ollut ilmaantunut tapaamiseen. Heti aluksi minun teki mieli läntätä sille luuri korvaan. Tiesin, että nyt olisi tulossa vääntöä ja vänkäystä. Ihmeissäni tiedustelin, että mikä ihmeen tapaaminen on kyseessä ja miten on mahdollista että minä en tiedä sellaisesta yhtään mitään. Siitähän se vääntäminen sitten alkoikin. Se sanoi, että eilen minun olisi kuulunut olla jossain tapaamisessa. Minä vastasin, että jos on kyse jostain ajasta, joka on tullut postitse, niin minulle ei ole tänne tullut minkään valtakunnan rätinkiä. Se väitti kivenkovaa, että sellainen lappu on lähtenyt sieltä. Hieman ivallisesti vastasin, että oli sitten lähtenyt tai ei, niin meidän postiluukusta se ei ainakaan ole tipahtanut. Sitten se katsoi koneelta, ja totesi, että siellä ei tosiaan näy että minulle olisi lähetetty sitä lappua.

No, sitten se sanoi että minun pitäisi mennä käymään siellä perjantaina. Ajattelin ensiksi kieltäytyä sen pohjoisen reissun takia, mutta sitten tulin siihen tulokseen että parempi hoitaa tuo pois alta niin jää sitten aikaa muullekin. Se sanoi myös, että siitä rahasta, jota minä nyt saan, on vähennetty 20 prosenttia pois, ja seuraavaksi tullaan vähentämään 40 prosenttia. Syytä se ei kertonut, enkä minä kysynyt. Aion kysyä sitten perjantaina.

Mutta siis millä ne luulevat, että minä elän?! Millä ostan ruokani? Dyykkaanko roskiksista?! Rupeanko ammattivarkaaksi? Onko tarkoitus, että matkustan pääkaupunkiseudulle ja menen myymään itseäni jonnekin Hesarinkadulle, jotta saan perkele ruokani tienattua? Mitä? Anteeksi vain karkea kielen käyttöni, alkaa vain tässä pikkuhiljaa taas vaihteeksi menemään hermot, näin yllättäen.

Niin, en aio tehdä mitään noista edellämainituista. En ikinä ilkeäisi dyykata. Hyi olkoon, oksentaisin ennen kuin pääsisin pidemmälle asian ajattelussakaan. Ammattivarkaaksi ryhtyminen olisi sulaa ajanhukkaa (leikkimielellähän minä tosin tuon heitin) sillä joskus nuorempana ja mikäli mahdollista, vieläkin tyhmempänä, tuli pöllittyä limsapullo ja jäätyä siitä kiinni, joten eipä kiinnosta eikä kiehdo. :-D Ja Hesarinkatukaan ei pahemmin houkuttele, taitaa olla siellä ilman minuakin ihan tarpeeksi tungosta... :-D

Joku aika sitten eräs nainen kysyi minulta, miten on mahdollista että koulutukseni jäi niin lyhyeksi. Vastasin sille, että miten on mahdollista että ihmisen elämässä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain suorastaan katastrofaalista ja että miten on mahdollista että sellaisten asioiden jälkeen oletetaan, että tässä vielä kiinnostaa käydä yhtään missään tai tehdä yhtään mitään muuta kuin keskittyä pelkästään haavojensa nuolemiseen? Niin, puhun nyt keskenmenostani, kuten ehkä arvasitte. Kysyin myös siltä, onko sille koskaan sattunut vastaavaa. Se sanoi, ettei ole. Vastasin sille, että sitten se ei voikaan tajuta, että nuo ei ole sellaisia asioita ainakaan minun kohdallani, joista selviää päivässä tai parissa.

Ennen kuin ehdin tässä enempää ”psyykata” itseäni, voisin myös kertoa ihan asialliseen sävyyn, että yksikin nainen väitti tuossa joku aika sitten, että koulunkäyntihän on nykyään ilmaista. Minähän meinasin selälleni lentää. Kysyin, että mistä ihmeen kohdasta tämä nykyajan koulunkäynti on ilmaista? Siis jos ei puhuta mistään ala- tai yläasteista. Kouluihinhan pitää ostaa kirjat ja vihkot ja vaatteet, muista työvälineistä puhumattakaan… Ja ne eivät tosiaan ole ilmaisia. Siinä tapauksessa ne varmaan saattavat tuntua ilmaisilta, jos lompakko on niin paksu ettei mahdu taskuun laukusta puhumattakaan… Muussa tapauksessa tuollaistenkin suhteutettuna pienten summien hassaaminen saattaa kirpaista aika kovaakin. Niin että, miten se nyt menikään? Ilmaista? Saanen nyt kysäistä, että mitähän helvettiä arvon rouva mahtoi tuolla tarkoittaa?

Miten voi taas ihmisen lasta ottaa näin pahasti pannuun?! Mikä siinä on, että kun joskus erehdyn olemaan hyvällä tuulella, se tökkää kuin seinään? Aina tulee joku, joka haluaa pilata sen minun hyvänolontunteeni. Ilmeisesti minä en saa olla hyvällä tuulella, iloinen enkä varsinkaan onnellinen.

R:n mukaan minun olisi pitänyt istua siellä siihen saakka, kunnes kello olisi ollut varttia vailla yhdeksän. Sanoin, että minulla on kotona töitä tehtävänä, vaikkei niitä itse asiassa niin paljoa olekaan. En vain jaksanut istua ja olla siellä, kun ei siellä mitään tähdellistä puhuttavaa ole. Viihdyn juuri nyt paremmin kun olen omassa seurassani. Tulin kotiin syömään, ja aika nopeasti sitten sainkin lähteä kuskaamaan R:ää apteekkiin. Oletin, että päästessäni mummun pihalle, R olisi jo lähtövalmiina. Pihkat, jouduin taas kerran toteamaan olleeni väärässä. Minua suoraan sanottuna ärsytti odottaa sen touhuja, jotka se olisi aivan hyvin ehtinyt tekemään sillä aikaa, kun minä kävin kotona. Lopulta pääsimme lähtemään.

Valitettavasti R sanoi matkan varrella, että sen pitää päästä käymään myös terveyskeskuksessa. Teki mieleni huomauttaa, ettei siitä ollut mitään puhetta ja ettei kai se nafta meillekään ole ilmaista. Siis onhan keskustasta jonkin matkaa terveyskeskukseen. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja kärräsin R:n apteekin kautta terveyskeskukseen. Perillä huomasin, että parkkipaikkoja ei tietenkään ollut missään. Jouduin pörräämään parkkipaikalla tovin ennen kuin hokasin jättää auton ikään kuin ovien lähettyville. En tiedä, saiko siihen jättää. Pysäköintikieltoa siellä ei ainakaan ollut, mutta kuitenkin…

Sitten vein R:n mummolle, ja tulin itse kotiin. Olin alun perin ajatellut, että menisin tänään jonnekin kauppoihin, mutta ainakaan siltä istumalta minua ei kiinnostanut lähteä yhtään mihinkään. Onhan tässä shoppailuun aikaa vielä vaikka kuinka monta tuntia. En edes tiedä, mitä oikein etsin, kun mitään sellaista kunnollista sopivaa ei tunnu kaupoista löytyvän. Valitettavasti. Tai sitten kaupoista löytyy hyvinkin paljon kaikenlaista, mutta minä en vain osaa käyttää silmiäni siihen, että katsoisin, mitä kaupoista ostan. Mutta jotain lämmintä minun kuitenkin pitäisi vielä saada, se on varma.

Äitini laittama raha tuli kirjekuoressa. Mukana oli lappu, jonka mukaan minun pitäisi soittaa sinne päin kun saan rahan, mutta vaikeapa niille on soittaa kun puhelimet on kiinni. Akku on luultavasti loppunut, ja taitavat olla nukkumassa. Luulisin, siis, mistäs minä voin sen tarkemmin tietää kun en ole paikan päällä katsomassa. Luultavasti parempi, etten olekaan.

Tuli muuten mieleeni, että mukaan minun ei kuulemma pidä ottaa ”paljon mitään”, koska siellä minulla on kaikenlaista. En nyt menisi sanomaan, että minulla on siellä kaikenlaista. Muutama vaatekappale ei tee vielä sitä, että vaatteita olisi välttämättä riittämiin. En tiedä, ei huvita edes ajatella koko asiaa. En edes tiedä, huvittaako minua lähteä sinne. Tosin vaikeahan minun on sinne lähteä, kun niitä ei saa puhelimellakaan kiinni. Että kaipa itse pitävät huolen siitä, että ilmoittavat sitten kun sinne on sopivaa mennä ja niin edelleen. En tiedä vain, onko minusta menijäksi. Hermot tuntuvat taas jostain syystä olevan tosi tiukalla, eikä kiinnosta matkustaa toiseen kaupunkiin riitelemään.

Jaa-a, saa nähdä mitä viikko tuo tullessaan vielä.

Ulkona on kylmä, kävin juuri vähän aikaa sitten parvekkeella. En tiedä, olisiko siellä muuten niinkään kylmä, pari kolme astetta siellä on pakkasta, mutta on niin kova ja kylmä tuuli, että ei ole ihmekään jos sinne kohmettuu. Mistähän suunnasta lie tuulee, en nyt ole ihan varma. Vettä tai jotain vastaavaa kuuluu tippuvan räystäältä, mutta lunta on kyllä maassa. Toivon vain, ettei tuo lumi taas kerran ota ja sula pois, koska sitten on joka paikka vettä ja loskaa täynnä eikä mistään tule mitään.

Hmm, isukki on noussut jo varhain ylös ja on lähdössä töihin. Tarkemmin sanottuna minä se hänet sinne töihin vien, sillä kuulemma ei viitsi vielä itse ajaa. Ehkä se onkin parempi, sillä olihan tuo putki sen verran pitkä että lienee viisainta pitää pari varopäivää ennen kuin autonrattiin lähtee. Olen tyytyväinen, että tämä päivä vihdoinkin koitti. Ajattelin jo, että onkohan siitä menemään vieläkään töihin tai haluaako se edes mennä töihin. Onneksi nyt kuitenkin tarttuu tuumasta toimeen.

Se käski minun käydä mummulla sen jälkeen, kun olen heittänyt sen töihin. Mummulta pitää kuulemma kysyä, josko sen pitää päästä kauppaan tai jonnekin. Ääh, minä kun ajattelin että saisin keskittyä itseeni ja kai tehdä tälle asunnolle sillä välin jotain kun vihdoinkin olen melkein koko päivän yksinäni. Täällä olisi pakko siivota taas pikku hiljaa ja yksi matto pitäisi pestä, koska kissa oli syönyt siikaa, ja oksentanut sen toisen makuuhuoneen pikkumatolle. Ei siinä sen suurempaa vaivaa ole kuin tyrkätä matto koneeseen – siinä se sitten on. Imuroida täytyisi ja keittiön lattia kai pitäisi pestä. Olohuoneen sohvat ja matto kai pitäisi imuroida ja täytyy nyt sitten katsoa noita kynnysmattoja sekä keittiön mattoja, että mitä niille tehdään. Saa nähdä, kuinka likaisia ovat nyt loppujen lopuksi, vaikka viimeiset muutaman päivän ne ovat olleet tiiviisti rullalla. Omat petivaatteet minun pitäisi vaihtaa, ja kai tyrkätä pesuunkin.

Tänään ajattelin myös mahdollisesti mennä taas kiertelemään kauppoihin. Eihän sitä tiedä, jos löydän jonkun kivan paidan itselleni. Tällaisilla ilmoilla niitä paitoja tosiaan tarvitsee, eikä ole aina kiva olla samoissa vaatteissa. Ei ainakaan minun mielestäni. Aivan varmasti tulen tarvimaan paitoja vielä siellä sun täällä, joten kai niitä saa olla. Sitä paitsi moni paita on ollut minulla niin sanotusti vuodesta toiseen, joten kai minä tarvin jotain uuttakin? Seppälästä löytää kivoja. Halosella näkyy olevan vain toppeja, mutta taidanpa mennä sinnekin katselemaan tänään.

Näyttää siltä, että ainoat suunnitelmani päivieni sisällöksi ovat aina mummulla käynti, siivoaminen ja kaupoissa katselu. Eipä minulla parempaakaan tekemistä ole. Saa myös nähdä, minä päivänä minä sinne pohjoiseen äitini luokse menen. Eilenhän ne olivat siellä selkeästi kaljottelemassa jonkun toisen asunnolla, ja niidenkään kaljoitteluista ei aina ota niin selvää. Sanon ihan suoraan, että minä en jaksa katsella (eikä minua myöskään kiinnosta katsella) kenenkään päissään oloja, oli siinä sitten kyseessä omat vanhempani tai jotkut muut. Lisäksi se mutsin mies on sellainen, että sen kanssa tulee väistämättä riita pystyyn, jos se on humalassa. Se saattaa myös äityä pätkimään äitiäni. Ja minä kun en sellaista katsele. Liekö sitten itsesuojeluvaiston puutetta, mutta ainahan minä olen väliin menossa. (Yleisesti ottaen tulen äitini miehen kanssa hyvin toimeen lukuunottamatta tosiaan sitä, kun sillä rupeaa isopyörä heittämään ja se rupeaa aggressiiviseksi. Silloin suutun minäkin.)

Tarkoitushan oli alunperin, että menisin sinne keskiviikkona, mutta sanoinkin tuossa isälleni että saapa nyt kerta kaikkiaan nähdä, milloin sitä sinnekin kannattaa mennä. Huvittaako tässä edes mennä mihinkään, tuntuu niin flunssaiselta olokin. Tokihan minä olen flunssassa yhtä hyvin täällä ja yhtä hyvin jossain muualla, samahan se sille tietenkin on. Mutta katsotaan nyt sitäkin.

Pitää kai sitten pikku hiljaa alkaa miettimään, mitä sieltä kaupasta pitää tänä päivänä tuoda tänne, jos täällä meinataan jotain muutakin laittaa leivän päälle kuin pelkkää ylähuulta. 

Toisaalla en myöskään tiedä, mitä M:stä haluan. Itse asiassa minulla ei ole siitä aavistustakaan, ja juuri tämä tunteiden kirjo ja sen kirjon puute tekee minut aivan sekopäiseksi. Kai minusta nyt joltain pitäisi tuntua. Varmaan tuntuukin, mutta ehkä tunteeni ovat niin sekavat, etten osaa eritellä tai nimetä niitä. En tiedä, onko asia edes niinkään. Olisi kiva saada tähän sotkuun jotain tolkkua.

Sitten on edelleen tämä kolmas kosija, eli J. Sekin oli yrittänyt soittaa minulle eilen, mutta minähän olin autuaasti nukkumassa. Minä en soittanut sille takaisin, enkä edes laittanut sille viestiä. Olisin kai voinut, mutta en viitsinyt enkä oikeastaan jaksanutkaan. Osan ajasta olin niin unen pöpperössä, ettei siitä edes olisi tullut mitään. Tänään voisin laittaa sille viestin, jotta se ei koe tulleensa suoranaisesti torjutuksi. Minusta on nykyään tullut sellainen puhelinta vähemmän kyttäävä tapaus. Jotenkin tuntuu ahdistavalta olla koko ajan tavoitettavissa, mieluummin pidän jonkinlaista lomaa kännykästä. Kaikenmaailman kotkotuksia, sanon minä, vaikka jonkinasteinen puhelinriippuvuus minulla kai onkin.

Mutta mitä ihmettä minä oikein selitän? ”Suoranaisesti torjutuksi”? Jaa-a. Torjuahan minun pitäisi tässä joku tai jotkut, tai kenties minun pitäisi toimia niin kaikkien kohdalla? Kaikkiahan minä en saa, enkä kai tahdokaan. Ongelmahan on vain siinä, että en tiedä, mitä tai pikemminkin kenet minä tahdon. On kauhean pitkästyttävää joka päivä jankuttaa samaa. Haluaisin tilanteen jo muuttuvan. Miksi se ei sitten muutu? Pitääkö minun tehdä asialle jotain, vai muuttuuko tämä tilanne tästä itsestään?

Olen yrittänyt miettiä, mitä minä kumppaniltani haluan. Siis sellaisia realistisia odotuksia, joita itsekin pystyn täyttämään toiselle edes jossain määrin. Siis niitä niin sanottuja kriteereitä. Niitä ei olekaan mikään mahdoton määrä, kai. Voisin kai oikeastaan miettiä niitäkin. Onko niissä joku pielessä, vaadinko liikaa vai eikö näistä kolmesta oikeastaan kukaan vastaa odotuksiani? Minusta tuntuu, että oikeastaan jokaisesta on täyttämään sellaiset ”pääkohdat” näissä odotuksissani, kun eivät ne tavallisuudesta millään tavalla poikkea. Onko vain sitten niin, että nämä kaikki kolme ovat oikeasti potentiaalisia, mutta minun pitäisi vain päättää, kenet haluan? Vai onko niin, etten voi haluta rinnalleni oikeastaan ketään ennen kuin pääni sisäiset sotkut (joita en varsinaisesti tiedä olevan) ovat selvinneet? Tämän ajatuksen sain ystävältäni, joka pohti omaa ihmissuhdekaaostaan.

Niin, haussahan minulla on mies. Se on ehdottomasti ensimmäinen kriteeri, eikä niinkään mahdoton, sillä maailmahan on ”miehiä täynnä”, kuten eräs ystäväni sanoo. Vaikka maailma kuinka olisi miehiä täynnä, niin jotenkin tuntuu että ne sopivat eivät joko osu kohdalleni tai sitten kun ne osuvat, on minulla jotain niin pahasti pielessä, ettei minusta ole virittelemään yhtään mitään kenenkään kanssa. En koe, että oma sisäinen maailmani olisi varsinaisesti mitenkään sekaisin, mutta niin kuin sanoin, ystäväni sen ajatuksen minun päähäni varsinaisesti pisti. Siispä tässä olen pohtinut kaikennäköistä.

No, suoritaan vaikka aluksi tästä pinnallisuudesta pois, eli otetaan ensimmäisenä ulkonäkö. Sen suhteen minulla ei ole muita vaatimuksia, kuin että mieshenkilö olisi edes hieman pitempi kuin minä, jotta emme näyttäisin aivan hullulta yhdessä. Minä en ole mikään superpitkä. Ihan normaalipituinen, joskaan minulla ei koskaan ole minusta kovin paljon pitempää seurustelukumppania ollut. En tiedä, mistä se johtuu. Minua se ei ole häirinnyt, mutta miestä on. Eräs sanoi tuntevansa itsensä idiootiksi, kun on naista lyhyempi. Minä yritin saada miehen ajattelemaan ihan muita asioita ja olemaan ajattelematta tuollaista typeryyttä, mutta mies ei vain päässyt päähänpinttymästään eroon. Pituuseromme ei ollut huomattava eikä myöskään tuntuva. Kyse oli ihan sentistä parista, mutta ilmeisesti se oli tälle kyseiselle hepulle liikaa. Tosin ei meidän suhteemme siihen kaatunut, vaikeutti vain hieman entisestään.

Ihmeellisempiä ulkonäkövaatimuksia minulla ei ole. Miehen ei tarvitse muistuttaa ketään muuta kuin itseään. Hän voi vapaasti olla minkä näköinen hyvänsä, kunhan näyttää ihmiseltä. Ja jokainenhan siis näyttää ihmiseltä, sanottakoon vielä näinkin. Hänellä ei tarvitse olla tietyn väriset silmät, eikä tietyn väriset hiukset. Tosin olisi ihan mukava, jos hänen hiuskuontalonsa ei muistuttaisi papukaijan väritystä… Ja olisi myös mukavaa, jos se tukka kuitenkin olisi päässä. Ruumiinrakenne saisi olla lähellä omaani, siis sopusuhtaista ihmistä haen. Ei liian laihaa, eikä liian lihavaa.

Luonteeltaan minun kumppanini pitäisi olla rehellinen ja luotettava. Ne ovat kaksi äärimmäisen tärkeää ominaisuutta, varmaan kaikista tärkeimmät. Luottamuksenhan sanotaan olevan ihmissuhteiden perusta, ja mikä ettei. Eihän siitä tule mitään, jos aina joutuu epäilemään toisen sanomisia tai tekemisiä. Rehellisyyttä arvostan myös, mutta toisaalta en pidä tästä niin sanotusta ”liiasta” rehellisyydestä. Tiedättekö, mitä se on? Esimerkiksi en halua välttämättä kuulla olevani kenenkään korvike, tai mitään kovin intiimiä miehestä ja hänen entisestä tyttöystävästään. Minusta suoraan voi sanoa hienovaraisemminkin, ja intiimit asiat ovat yleisesti ottaen ihan vain kahden kauppa, eivätkä kuulu kolmansille osapuolille, kuten uusille kumppaneille.

Luonteenpiirteistä vielä. Jonkinlainen huumorintajukin olisi oltava. Siis eihän kukaan halua, että toinen on kuin puupökkelö tilanteessa kuin tilanteessa, ja suurin piirtein itkee aina silloin kun muut nauravat. En halua rinnalleni niin sanottua tyhjännaurajaa, mutta kyllä ihmisen pitää hauskaakin osata pitää ja myös nauraa. Vakavuuttakin pitää löytyä ihan sillä lailla sopivissa määrin, mutta ei aina saa olla kuin hautajaisiin menossa.

On myös tärkeää, että toinen on muuten ”mukava”, että ”kemiat” ikään kuin natsaavat yhteen. Siis että minulla synkkaa sen miehen kanssa. Muutenhan koko hommasta ei tule mitään. En minä oikeastaan muuta osaa sanoa, näin äkkiseltään… Olisi mukava, jos toinen pystyisi viettämään aikaa isommallakin porukalla, mutta olisi myös osattava olla joskus ilman hirveää lössiä. Siis ihan siksi, että minä en välttämättä aina viihdy sadan ihmisen keskellä, mieluiten olen parin tyypin seurassa, vaikkapa.

Mitähän muuta. En välttämättä aseta mitään kriteereitä ihmisen menneisyydelle, koska jokaisella sellainen on. En tiedä, onko ihmistä, jolle voisin ihan vapaasti puhua kaikesta siitä, mitä minulle on jo tähän ikään mennessä tapahtunut. Uskokaa pois, minun elämääni kuuluu muutakin kuin kynsien viilailua ja meikkaamista. Se on melko paljon se, mutta sanotaanko, että tällä hetkellä koen että ne ihmiset ovat harvassa, jotka oikeasti voisivat tajuta jotain. En edes tiedä, kelle voisin kertoa noista. Sanotaanko, että en tiedä, voisinko kertoa edes A:lle niistä asioista, vaikka sanotaanko, että se aika paljon ymmärtäisikin. Toisaalta siinä on taas sellainen tietty puoli, miksi se nimenomaan ei ymmärtäisi, joten luultavasti en kertoisi sillekään. M taas varmaan säikähtäisi. J:stä en tiedä, mitä se ajattelisi, koska en ole niin hyvin siihen tutustunut.

Minulle on aivan sama, missä ammatissa toinen on tai miksi hän opiskelee. En tarkoita, että tämä olisi sillä tavoin yhdentekevää, ettei se kiinnostaisi minua, mutta sillä ei ole ihmissuhteen kannalta merkitystä.

En halua kovin alkoholiin menevää tyyppiä, koska itsekään en ole sellainen. Tupakointi menettelee, mutta mieluummin ei sitäkään. Huumeidenkäyttö on ehdottomasti poissuljettu.

Haluaisin myös sellaisen ihmisen seuraan, joka olisi mahdollisesti kiinnostunut vaikkapa kulttuurista. En tarkoita nyt mitään suomalaista tapakulttuuria, vaan esimerkiksi jossain määrin musiikkia ja taidetta. Siis että joka ymmärtäisi hieman vaikkapa klassisen musiikin päälle. Itse en sitä kovin usein kuuntele, mutta soitinhan minä klassista kitaraa yli kymmenen vuotta Konservatoriolla, ja siksi kyseessä on minulle tärkeä asia.

No jaa, minä kun katselen tässä näitä kirjoittamiani lauseita, ne eivät tunnu kovin mahdottomilta. Tosin tämä viimeinen kappale tuottaa vaikeuksia, sillä tuota vastaavaa ihmistä en oikeasti ole vielä löytänyt. Lieneekö sitten oikeasti mission impossible?

Ensimmäinen uneni liittyi Tiiaan ja joihinkin muihin, en vain nyt osaa sanoa keitä he siinä unessa olivat. Olimme jossain ulkona, jossa oli siis minä, Tiia sekä kaksi muuta naispuolista henkilöä. Minut ikään kuin jätettiin porukan ulkopuolelle. Sanoin lähteväni ”kylälle” ja muut olivat vain että ”Ok”. Unessa olisin halunnut, että he olisivat jotenkin estäneet lähtöni. Sitten myöhemmin samassa unessa itkin muka Tiialle, että se on aina ollut minulle niin kuin sisko.

Toinen uneni oli vähintäänkin yhtä omituinen. Nikon ja Nooran kanssa muka poimimme kukkia. Myrkylliset kukat muka olisivat polttaneet, joten kysyimme minun äidiltäni mitkä niistä eivät ole myrkyllisiä. Unessa oli valkoapiloita ja niittyleinikkejä, myös punaista horsmaa ja kai jotain muuta. Tarkoitus oli, että me syömme lasiin laitetut kukat.

Sitten en tiedä, vaihtuiko uni ikään kuin toiseen, en tiedä…

Yhtäkkiä löysin itseni Jeren huoneesta. Jeren, joka ei liity mihinkään millään tavalla. Siellä minä olin sen kanssa ja meillä alkoi olla hyvinkin kiihkeät hetket. Mutta sitten siitä ei tullutkaan mitään.

No, viimeisin uni oli kaikista kummallisin.

Sitten, yhtäkkiä olin jossain jossa oli tyyppejä ala-asteeltani, samalta luokalta jota minä olin käynyt; Elias, Sini ja Tomi. Eliaksella ja minulla oli jotain juttua mukamas, samoin Sinillä ja Tomilla. Yhtäkkiä Tomi kertoi, että kuuluu samaan kategoriaan kuin esimerkiksi A. Eliaksen kohdalla se oli minulle koko ajan selvää. Juttelimme muka jotain, ja sitten Tomi kysyi kyyneleet silmissä, onko tarpeeksi sievä. Elias ja Sini nyökyttelivät, että ”Oot, oot”.

Mielenkiintoista näissä unissa on se, että kaikki olivat täsmälleen sen näköisiä kuin silloin joskus, mutta olimme kuitenkin muka tämän ikäisiä, eli siis hieman alle parikymppisiä.

Mielenkiintoista on myös, että en ole ajatellut kyseisiä ihmisiä oikeastaan ollenkaan, joten mistä ihmeestä he putkahtavat uniini. En ole myöskään ollut heidän kanssaan tekemisissä – paitsi  Tiian, siis jonkun verran, onhan se minun serkkuni… Niin, samoin kuin N & N, he ovat myös serkkujani – mutta niidenkään kanssa en ole ollut tekemisissä moneen vuoteen.

Ihmeellistä, enpä voi muutakaan sanoa.

Liioittelin hieman, sillä nyt aion valittaa vain ja ainoastaan tästä Suomen oikeinkirjoitustilanteesta. Siis oikeinkirjoituksen osaamisen tasohan tuntuu, kuulostaa – ja mikä pahinta, näyttää laskevan – koko ajan niin kuin lehmän häntä. Missä ollaan menossa muutaman vuoden päästä, jos jo nyt näyttää tältä kuin näyttää?

Suomen kielen vaikeudesta on puhuttu paljon aina. On sanottu, että se on ulkomaalaiselle erittäin vaikea kieli opeteltavaksi, ja että ei ole ihme, jos se meillä ”paljasjalkaisilla” kangertelee jossain määrin. No, esimerkiksi maahanmuuttajiltahan ei sitten ilmeisesti voitane vaatia täydellistä suomen kielen osaamista, jos emme itsekään osaa sitä kyllin hyvin.

Mutta kysehän ei ollutkaan siitä, mitä keneltäkin voi tai pitäisi vaatia.

Kaikenlaisia virheitä tulee jatkuvasti teksteissä, joita itsekin luen päivittäin. Myös omissani. Nämä virheet ovat kielioppi – ja oikeinkirjoitus, sekä tyylillisiä virheitä. Tyylilliset virheet eivät välttämättä ole niin helposti havaittavia kuin jotkut oikeinkirjoitusvirheet, ja monessa tapauksessa saattaa olla katsojan silmässä, mikä on tyylillisesti oikein ja mikä väärin. Oikeinkirjoitus on kuitenkin (joidenkin) onneksi määritelty ja siten hyvin helposti tarkistettavissa.

Törmäsin tänään erääseen aivan kamalaan sanaan. Se oli siis virheellinen, ja kuulosti ainakin minun korvaani aivan kamalalta. Puhumattakaan siltä, miltä se näytti (ja näyttää) kirjoitettuna.

Kyseinen sana oli ”inspiraationallinen”. Joku oli kirjoittanut tekstinpätkän, missä ylistettiin erään asian ”inspiraationallisuutta” ja kehuttiin, kuinka ”inspiraationallinen” tuo asia voikaan olla.

Siis, minun tietääkseni sellaista sanaa ei ole olemassakaan, kuin ”inspiraationallinen” tai ”inspiraationallisuus”. Tiedän, että on olemassa sana ”inspiraatio”, mutta ei se nyt kyllä noin taivu. Minusta näyttää pahasti että tässä tapauksessa sanaan ”inspiraatio” on sotkettu sana ”rationaalinen” ja siitä lähdetty taivuttamaan sanaa päin mäntyä. Sillä päin itseäänhän tuo nyt aivan selvästi on, sanokaa mitä haluatte.

Oikea sanamuotohan kuuluisi, että ”inspiraatiollinen”, ”inspiraatiollisuus”, jos nyt siis halutaan puhua inspiraation täyteisestä asiasta. Näin minulle ainakin on opetettu, ja luulen, etteivät sanamuodot ole niin paljoa ehtineet muuttua minun suorittamistani kielioppikursseista.

En tajua, miten on mahdollista, että tällaisia yksinkertaisia sanoja (minusta ne ainakin ovat yksinkertaisia) näkyy olevan melkeinpä mahdoton taivuttaa. Mihin ihmeeseen äidinkielten tuntien aika menee, tai mitä ihmettä niillä tunneilla tehdään? Mitä ihmettä äidinkielenopettajat tunneillaan opettavat? Tekevätkö oppilaat läksyjään?

Noihin kysymyksiin voisi kai vastata monilla tavoilla. Äidinkielentunneilla, joille minä osallistuin, aikamme meni opettajan kuuntelemiseen ja osin tehtävien tekemiseen. Osin aika kului siihen, että opettaja rauhoitteli pulisevia oppilaita. Se ärsytti minua, koska olisin halunnut keskittyä aineeseen, josta pidin. Minä en pulissut, koska minulla ei ollut ystäviä. Äidinkielenopettajamme opetti meille joitakin sivistyssanoja. Hän opetti meille myös paljon muuta, mutta esimerkiksi meidän ryhmässämme oli likemmäs kolmisenkymmentä oppilasta. Kuinka sellainen, joka olisi ehkä tarvinnut tai halunnut jotain erityistä huomiota, olisi ehtinyt sellaisessa ryhmässä sitä saamaan?

Läksyjen teosta voisi sanoa, että kuka teki ja kuka ei. Ei läksyjen teko toki ole avain osaamiselle. Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos kerran tai kaksi on läksyt tekemättä, ei se koko tulevaan osaamiseen vaikuta… Mutta jos ei tee kerta kaikkiaan yhtään mitään (myöskään kuuntele, mitä tunneilla puhutaan) niin totta se alkaa jo johonkin vaikuttaa. Eihän se voi olla vaikuttamatta.

En muista, montako tuntia meillä oli viikossa äidinkieltä, tai montako tuntia esimerkiksi yhdessä jaksossa. En muista myöskään, pidinkö sitä määrää pienenä vai suurena. Ajattelinko ylipäätänsä koko asiaa, vaikea sanoa. Muistan kuitenkin sen, että matematiikan opetuksen määrä suhteessa äidinkieleen tuntui aivan kohtuuttoman suurelta. Äidinkieltä muistaakseni oli vähemmän kuin matematiikkaa.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että joko opetuksen määrää tai sen tasoa tulisi lisätä aivan ehdottomasti. Onhan se nyt sillä lailla että oma äidinkieli tulisi osata jos ei nyt aivan täysin virheettömästi, niin ainakin hyvin.

Ymmärrän, että on olemassa ihmisiä joilla on oppimisvaikeuksia tai esimerkiksi lukihäiriö. Nämä asiat saattavat jarrutella hyvinkin paljon. Päähäni myös mahtuu erittäin hyvin, että kaikkia ei voi kiinnostaa vaikkapa äidinkieli – esimerkiksi matematiikka saattaa olla jonkun mielestä paljon kiintoisampi opiskeltava.

Voisiko sille opetukselle sitten tehdä jotain? Voisiko opetusta räätälöidä siten, että siitä opiskelusta tosiaan tulisi mielenkiintoisempaa kuin mitä se nyt on? En tarkoita nyt välttämättä ryhmätöitä, sillä vaikka ne kummasti saattavat piristää, on myös henkilöitä jotka jäävät ryhmien ulkopuolelle tai menevät ryhmiin ikään kuin pakosta. Onko sellainen sitten mukavaa – no, siitä voidaan olla montaa mieltä.

Niin, ja tarkoitus ei ollut mitenkään ilkeillä kenellekään. Sainpahan kirjoitettua omia ajatuksiani ylös.

Miksi tämän pitää mennä näin? Tuskinpa kukaan voi tähän vastata – tai jos voikin, niin hyvä. Voi, kun olisin itse kyllin viisas että voisin vastata tuohon kysymykseen, ettei tarvitsisi kysellä keltään muulta... Alkaa tympiä jo tämä ihme tunteiden ailahtelu ja tällainen… Mitä tämä nyt sitten onkin. Lisäksi saan päänsäryn erittäin tehokkaasti, jos mietin tällaista. Enhän minä tällainen ennen ollut! Jos ihastuin, niin sitten ihastuin. En minä muuttanut mieltäni heti seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. En minä alkanut epäröidä heti hetken päästä. Enkä minä ollut jatkuvasti kahden tai kolmen tulen välissä tietämättä mitä minä kellekin sanon tai sanonko kellekään mitään.

Aloitetaanpa nyt taas sitten alusta. Tässähän ei muuten pysy kukaan kärryillä, en edes minä itse vaikka minullahan tässä pitäisi olla kaikki langat käsissäni. Tilannehan on se, että minä olen tässä show'ssa se varsinainen päähenkilö. Kaksi minua tiiviisti seuraavaa ovat ehdottomasti A ja M. Eikä siinäkään vielä mitään, kun J:llä on myös kovasti pyrkyä ties minne, enkä minä uskalla luvata sille minkäänlaista nostetta, kun en taaskaan tunnu tietävän mitä haluan. Herran tähden, sanoinhan että niiden lankojen pitäisi olla minulla, mutta ihan selvästihän ne ovat ihan jossain muualla.

Onhan se mukava että on joku joka piirittää. Tai vaikka että niitä on useampikin. On mukava nauttia sellaisesta huomiosta, siis en tarkoita mitään kamalan räikeää huomiota mutta tiedättekö sen tunteen, on mukava kun joku osoittaa kiinnostustaan ja on kiinnostunut. Minulle tuollaista on tapahtunut niiin pitkä aika sitten, että koen jopa varsinaisena ihmeenä, että edes herätän jossakin jotain muutakin kuin närästystä. On myös mukavaa huomata, ettei kai sitten olekaan niin hirveän toivoton kuin on kuvitellut. Siis en minä tiedä, olenko pitänyt itseäni niin kovin toivottamana muina kuin epätoivon hetkinä, mutta kuitenkin.

Niin. Aluksi A oli se niin sanottu kirkkain tähti, jonka loistetta minä suorastaan palvoin. Ja mikäpä ettei, onhan sitä huonompiakin tarjokkaita tullut elämässä vastaan kuin A. Jonkin ajan päästä aloin kuitenkin miettimään elämääni. Mitä minä haluan, millaista elämäni on jos alan säätämään jotain A:n kanssa. Otin takapakkia ja sitten peräännyin täyttä kyytiä kuitenkaan sulkematta vielä mitään pois. M alkoi tuntua tässä vaiheessa kiinnostavammalta yksilöltä, ja tuntuu kai siltä ajoittain edelleenkin. Mutta siis nyt ollaan siinä tilanteessa, että jostain syystä minua ahdistaa molemmat. En tiedä oikein, kumpaan suuntaan ottaisin askeleita, A:n vai M:n. Jostain syystä se A-tunne heräsi taas uudelleen, enkä ole ollenkaan iloinen siitä. Se kun ei ole pelkästään hyvä asia, sanoisinko että pidemmän päälle siinä on enemmän huonoja puolia. Huoh. M kiehtoo minua myös edelleen.

Jos tuossa olisi kaikki, elämäni varmaan luistaisi vielä jotenkuten eikä minun tarvitsisi ahdistua kuten nyt. Mutta kuten aiemmin sanoin, tässä on vielä yksi sivuosan näyttelijä, nimittäin J. Se on ollut koko ajan kehissä, mutta ei sillä tavoin kuin A ja M.Itse asiassa olen yrittänyt sen pitää ulkona kaikesta tästä siksi, että olisi edes yksi ihminen jonka takia minun ei tarvitsisi ahdistua. Ei ole nimittäin kiva, että ahdistuu heti kun ajattelee jotain ihmistä. En haluaisi asioiden olevan niin, mutta sellaisiksi ne ovat nyt menneet. J piirittää minua ihan liikaa, jotta voisin ajatella sitäkään ihan vain tavallisena tallaajana jolla ei ole minulle mitään sen suurempaa merkitystä.

Aiemminhan pohdiskelin, pitäisikö minun antaa J:lle se sen kaipaama mahdollisuus. En oikein tiennyt, mitä tekisin, koska koin että tässä "pelissä" on jo tarpeeksi tyyppejä mukana. Niin, enkä minä tarkoita että tämä on nyt sellaista peliä, siis mitenkään tarkoituksellista. Tämähän siis ei ole yhtään mukavaa minusta. Mutta palatakseni J:hin ja sen mahdollisuuteen... Ilmeisesti minun ei ole tarvinnut sanoa asiaan yhtään mitään, kun se on itse päättänyt ja päätellyt saavansa mahdollisuutensa. Sanokaa pois, ettei tuosta kannata välittää eikä siitä kannata perustaa, mutta vaikea sitä on olla ajattelemattakaan kun se kaikkensa tekee jotta saisi huomioni käännettyä itseensä. Se laittaa pasmani sillä tavoin sekaisin, että minua alkaa kohta lähinnä oksettaa jos ajattelen noista kolmesta yhtäkään.

Kummaa, miten tilanne voi yhtäkkiä riistäytyä hallinnasta. Käsistähän tämä on jo lähtenyt ajat sitten. Jos sitä ei kukaan muu huomaa tai tiedä, niin minä en ainakaan voi olla huomaamatta. Tyypeillä on tunkua enemmän kuin pääsyä, enkä minä halua kolmea tyyppiä vaan ainoastaan yhden. Minä en halua mitään yhdenillansuhteita kenenkään niistä kanssa, enkä minä myöskään halua treffailla niitä kaikkea kolmea samaan aikaan. Mutta kun ne eivät ymmärrä, että tarvitsen jonkinlaisen hengitysraon, jotta voin selvitellä rauhassa päätäni ja ajatuksiani. Ne eivät tosiaankaan ymmärrä tai sitten ne eivät halua ymmärtää. Oli miten oli, tässä ymmärryksen puutteessaan ne eivät tosiaan anna minulle sitä kaivattua lisähappea vaan päinvastoin vievät sen ainoankin jäljelläolevan. Niinpä siitä ei voi seurata mitään muuta kuin ahdistus.

Niin, ja miksi nämä tunteet heittelehtivät tällä tavalla "edes takaisin"? Onko se ylipäätänsäkään normaalia tai edes jotain siihen suuntaan olevaa? (Pitäisikö lähettää kysymys jollekin palstalle tyyliin "Täällä on yks 12-vuotias tyttö. Mulla on kolme poikaystäväehdokasta, mutta en osaa päättää kenet niistä ottaisin. Yhtenä päivänä haluan yhden, ja toisena toisen, ja sittenkin niiden järjestys muuttuu. Kolmaskin on kovasti tyrkyllä, mutta en tiedä alkuunkaan, mitä sen kanssa tekisin.") Niin, en siis ole kahtatoista, vaan ensi vuonna täyteen tulee kaksikymmentä, mutta jokainen varmaan tajusi mitä tuolla hain... Ei tunnu mukavalta tämä mieleni ailahtelu, ei ollenkaan... Ja ei tämä sellaista ole, että tuudittautuisin jotenkin nyt siihen luuloon, että nyt menee hyvin tai nyt en muuta mieltäni. Ongelma on siinä, että en oikeastaan voi tuudittautua yhtään mihinkään, koska tiedän, että kohta kaikki lähtee taas luisumaan johonkin toiseen suuntaan. Ja sitten se luisuminen näköjään jossain vaiheessa tapahtuu.

Enpä olisi kuvitellut, että minun ihmissuhdeongelmani tulevat joskus olemaan tällaisia. Olen aina kuvitellut, ettei minulla ole ongelmaa kuin korkeintaan yhdestä miehestä kerrallaan, mutta kolme kerralla on jo aikamoinen tungos tuohon yhteen verrattuna.

Ja sitten vain joku viisas kertomaan, että mitähän hemmettiä tässä nyt sitten tehdään?

Nätti tämä on, ja ainakin hieman lämpöisempi kuin se paitapusero, jonka silloin yksi päivä ostin. Oletin, että tämä olisi ollut lämpöisempi. Jostain syystä materiaali tuntui siltä, mutta päällä sitä samaa toivottua vaikutusta ei kuitenkaan tuntunut… Ei tämäkään mikään superlämmin ole, ja sanoinkin itselleni, että saan tehdä kauppoihin tässä kuussa vielä ainakin tuhat reissua, jos meinaan jotain oikeasti lämmintä sieltä itselleni metsästää. Mutta liekö tuo niin kamalaa, minähän käyn kaupoissa oikein mielelläni.

Ja edelleen mietin sitä samaa asiaa, mistä minä jo tuossa jokin aika sitten kirjoitin. Siis aihehan käsitteli sitä, että kuinka kummassa tähän aikaan vuodesta myydään toppeja ja muita lähinnä kesään sopivia vaateparsia, mutta sitten nämä talvisemmat villavaatteet löytyvät lähinnä täysin satunnaisesti? Mihin hemmettiin kaikki villapaidat ja villatakit sun muut lämpöisemmät neuleet ovat kadonneet kaupoista? Otetaanko ilmastonlämpeneminen nyt muotitaloissa siten, että muotimogulien mielestä täällä Suomessa on talvisin suorastaan trooppinen ilmasto? Tai siten, että tarkenemme ympäri vuoden niillä saakutin topeilla, joita kaupat ovat edelleen väärällään luoja tietää miksi.

Olisiko jollain jotain järkevää vastausta kyseistä asiaa koskien?

Lumi on ehtinyt tulemaan tässä maahan, ja oikein pakkastakin on. Mahdollisesti lumi ehtii vielä sulaa pois tässä ennen joulua, mutta olisihan se oikein mukava jos tuo lumi jäisi maahan ja sataisi vielä hieman lisää lunta… Olisi valkea joulu pitkästä aikaa. Ei sillä, että tässä vielä joulussa oltaisiin menossa kun ollaan vielä marraskuussa. Mutta silti, onhan lumi mukavampaa kuin vesisade ja märkä maa. Kaikki muut tuntuvat toivovan, että lumi sulaisi pois. Minkä ihmeen takia sen pitäisi sulaa pois? Minusta on paljon kauniimpaa kun on lunta maassa. Vähemmän pimeääkin ehdottomasti on.

Illalla en muistanut laittaa autoa lämmitykseen, joten aamulla se sitten oli lumessa ja jäässä, enkä saanut edes avainta käännettyä lukossa, kun lukko ei kääntynyt suuntaan eikä toiseen. Isukki ei edelleenkään lähtenyt töihin, mutta en jaksa enää stressaantua koko asiasta. Itsepähän jokainen työnsä hoitakoon, en kai minä voi olla kenenkään holhooja. Eikä kai se velvollisuutenikaan ole. No, asiassa eteenpäin… Lukkosulalla minä sitten autoon pääsin ”murtautumaan” ja autoa lämmittelin tovin. Olihan se jään ja lumen peitossa, ja vähän aikaa saikin rapsia, ennen kuin merkittävämpiä tuloksia alkoi näkyä. Pihalla kun rapsiessani pidin autoa käynnissä, niin se oli sitten mukavan lämmin kun piti kyytiin hypätä. Kuskin puoleista ikkunaa ei saanut auki millään ennen kuin oli ajellut jonkin aikaa.

Hypin nyt hieman ajankohdasta ja aiheesta toiseen, mutta jatketaan nyt sitten vaikka sillä että nukuin taas koko eilisen iltapäivän ja illan, yöstä puhumattakaan. Heräsin vähän ennen kuutta, ja söin pari leipää. En ymmärrä, mistä minuun on tällainen nukkumisinto oikein iskenyt. En minä niin hirveän väsyneeksi itseäni tunne, mutta jostainhan sitä unta näköjään piisaa huomattavan paljon enemmän kuin ennen. Tai sitten se johtuu jonkinasteisesta tylsistymisestä tai masentumisesta. Ja varmaan tällä taas kerran iskeneellä flunssallakin on osuutta asiaan. Alkaa tämä nenän nyysääminenkin jo pikku hiljaa tässä tympiä, mikä ei kai ole ihmekään.

Uneni olivat muuten lievästi sanottuna mielenkiintoisia. Ensimmäisessä unessa olin Saijan luona. Mielenkiintoista tässä on se, etten ole ollut sen kanssa pitkiin aikoihin missään tekemisissä. Saijan luona aloin mukamas imuroimaan, koska siellä oli niin pölyistä ja muutenkin siivotonta, että en voinut olla. Sitten menin makuuhuoneeseen, missä nukkui Saijan isä. Tässä kohden taas yksi ihmetys – Saijan isähän on kuollut. No, makuuhuoneessa oli sellaisia pikkumattoja, mitkä olivat likaisia ihan kuin niille olisi kaatunut jotain. Minä otin matot siitä sitten ja olin kiikuttamassa niitä pesukoneeseen tai jonnekin, kun Saijan isä muka tuli raivoamaan, että mihin kärrään heidän mattojaan. Sanoin niiden olevan likaisia, mutta näyttäessäni mattoja Saijan isälle se lika yhtäkkiä olikin tiessään matoista. Saijan isä alkoi raivota, että ”Anna olla viimeinen kerta kun viet meidän mattoja yhtään mihinkään.” Oli siinä unessa vielä jotain muutakin, mutta en muista mitä.

Toinen uneni oli myös erikoinen. Olin muka jossain, missä oli tyyppejä seiskaluokalta. En ole ollut niihinkään missään yhteydessä. Unessa oli ainakin Tom ja Miska… Ja vissiin joitain muitakin, mutta en nyt muista keitä kaikkia siinä unessa esiintyi. Ihmettelenpä vain, että mistä nuokin ihmiset uniini yhtäkkiä putkahtivat, kun en niitä ole miettinytkään alkuunkaan. En myöskään ole ollut kumpaakaan noista pojista ihastunut, vaikka niin voisi kuvitella. :-D No kuitenkin, unessa olimme muka jossain, missä oli vettä. Olimme niin sanotusti veden päällä jonkinlaisella lautalla. Meitä vastapäätä oli toinen lautta, jossa oli myös ihmisiä. En nyt oikein tiedä, mutta yhtäkkiä kaikki alkoivat kiljua, että ”Täällä on sähköisiä muurahaisia.” Sitten ne alkoivat muka vaahdota kanoista. Kyllä, kanoista. Menin muka meidän ”lauttamme” reunalle katsomaan, että mistä ihmeen kanoista nuo tyypit puhuvat – toisella lautalla oli muka kanoja olkien päällä – ja humpsahdin veteen. En muista, huusinko muka apua, mutta Tom tuli kuitenkin onkimaan minut vedestä ja sen jälkeen takerruin Miskaan. Siis mitä hemmettiä, olipahan uni.

Kolmannessa unessa olin muka Oulussa. En muista mistä lähdin, mutta minun piti kuitenkin mennä Syynimaalle. En ole koskaan käynyt Syynimaalla, joten en kai osaisi mennä sinne muutenkaan. Unessa kuitenkin lähdin menemään jonkun ihme ostoskeskuksen läpi, ja jouduin paikkaan jossa oli eräitä tyyppejä, joista en viitsi sanoa mitään. Huikkasin kaikille iloisesti että hei, mutta ne mulkoilivat minua ikään kuin olisin jotain kamalaakin tehnyt. Mukanani oli joku muukin, en ole ihan varma, kuka se oli. Menimme pihalle. Yhtäkkiä perässämme tuli eräs Jemina, jolla oli jakku ja jotkut mustat housut – siis sellaiset vaatteet, mitä se ei ikinä laittaisi päälleen. Se alkoi raivoamaan, että ”Olkaa te sitten kahdestaan, kun teillä on tuollainen oma systeemi.” Aloin muka tappelemaan sen Jeminan kanssa. Siis mitä ihmettä, ei meillä ole koskaan ollut mitään riitaa keskenämme. Emme mitään sydänystäviäkään ole olleet, mutta toimeen olemme kyllä tulleet. Tartuin muka Jeminaa sen korvanapeista kiinni. Yhtäkkiä paikalle tuli Jeminan veli (en tiedä, onko sillä veljeä, mutta voi hyvät hyssykät) joka alkoi raivoamaan että minun pitää jättää hänen siskonsa rauhaan. :-D Yritin selittää veljelle, että Jeminahan se tässä oli tullut meille raivoamaan, mutta veli sanoi että minun pitää nyt sanoa sanottavani Jeminalle. Minä vastasin, että olen jo sanonut, mutta kun se ei kuuntele. Sitten sen veli sanoi jotakin turvan tukkimisesta ja seuraavaksi se muka pisti minua jollain ihme ruiskulla vaatteiden läpi pakaraan. Yritin muka vetää sitä neulaa irti, mutta en onnistunut. Heräsin.

En käsitä, miksi minun pitää nähdä noin omituisia unia. Mikäköhän tarkoitus niillä on, tai onkohan unilla yleensäkään mitään tarkoitusta. Minä uskon, että unet ovat vain ja ainoastaan unia, mutta olisi kyllä mielenkiintoista tietää, että mistä ihmeestä mieli kehittää mitä omituisempia unia, siis todellakin aivan jotain kummallisia? Vai olenko kenties tulossa hulluksi, ja nämä ovat jotain ensi oireita? Okei, jätetäänpä se pois laskuista… En kai minä nimittäin koskaan niin kovin täysijärkinen ole voinut ollakaan, hyvänen aika.

Unista sitten toiseen asiaan. Eilen, elikkä sunnuntaina katselin Serranon perhettä telkkarista kaikessa rauhassa. Yhtäkkiä isukille tuli hoppu, että pitää päästä ajelulle. Ihmettelin, mikä kumma sitä oikein vaivasi. Lähdettyämme se sitten sanoi, että pitää mennä Siwaan. Kysyin, mitä me siellä teemme. Sehän sanoi tietenkin, että pitää hakea kaljaa. En luvannut viedä sitä Siwaan, niinpä se käveli. Sen lisäksi se oli tilannut taksin itselleen, että pääsee Siwasta pois. Joo, ja Siwaan on matkaa tästä ehkä peräti muutama sata metri. Ajatelkaa nyt, millaista rahantuhlausta. Eikö niitä rahojaan voisi järkevämmin käyttää? Ajella nyt taksilla ja ostella kaljoja ja viinoja ja ties mitä juomia ja sitten pihistellä kaikessa muussa tarpeellisessa. Onko tuo jostain kotoisin? Minusta ei.