En edelleenkään tiedä, mitä tekisin A:n tai kenenkään muunkaan kanssa. Koska nukuin eilenkin niin ahkerasti, en luonnollisesti ollut puhelimen päässä kun A ja muut olivat yrittäneet soitella. Ja koska en vastannut, A oli tehnyt omia päätelmiään. Hän oli laittanut minulle viestin, jossa kysyi, enkö enää halua jatkaa hänen kanssaan. Tänä aamuna laitoin hänelle viestin, jossa sanoin, että ei sellaisesta ole kyse, vaan siitä että olin nukkumassa. Tietenkään en voi sanoa, että on ehdottomasti kyse sellaisesta, koska en nyt ole ihan sata varma, mistä tässä oikein on kyse. Enkä tiedä, haluanko ”jatkaa” A:n kanssa vai enkö. Haluanko sen kanssa yhtään mitään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Toisaalla en myöskään tiedä, mitä M:stä haluan. Itse asiassa minulla ei ole siitä aavistustakaan, ja juuri tämä tunteiden kirjo ja sen kirjon puute tekee minut aivan sekopäiseksi. Kai minusta nyt joltain pitäisi tuntua. Varmaan tuntuukin, mutta ehkä tunteeni ovat niin sekavat, etten osaa eritellä tai nimetä niitä. En tiedä, onko asia edes niinkään. Olisi kiva saada tähän sotkuun jotain tolkkua.

 

Sitten on edelleen tämä kolmas kosija, eli J. Sekin oli yrittänyt soittaa minulle eilen, mutta minähän olin autuaasti nukkumassa. Minä en soittanut sille takaisin, enkä edes laittanut sille viestiä. Olisin kai voinut, mutta en viitsinyt enkä oikeastaan jaksanutkaan. Osan ajasta olin niin unen pöpperössä, ettei siitä edes olisi tullut mitään. Tänään voisin laittaa sille viestin, jotta se ei koe tulleensa suoranaisesti torjutuksi. Minusta on nykyään tullut sellainen puhelinta vähemmän kyttäävä tapaus. Jotenkin tuntuu ahdistavalta olla koko ajan tavoitettavissa, mieluummin pidän jonkinlaista lomaa kännykästä. Kaikenmaailman kotkotuksia, sanon minä, vaikka jonkinasteinen puhelinriippuvuus minulla kai onkin.

 

Mutta mitä ihmettä minä oikein selitän? ”Suoranaisesti torjutuksi”? Jaa-a. Torjuahan minun pitäisi tässä joku tai jotkut, tai kenties minun pitäisi toimia niin kaikkien kohdalla? Kaikkiahan minä en saa, enkä kai tahdokaan. Ongelmahan on vain siinä, että en tiedä, mitä tai pikemminkin kenet minä tahdon. On kauhean pitkästyttävää joka päivä jankuttaa samaa. Haluaisin tilanteen jo muuttuvan. Miksi se ei sitten muutu? Pitääkö minun tehdä asialle jotain, vai muuttuuko tämä tilanne tästä itsestään?

 

Olen yrittänyt miettiä, mitä minä kumppaniltani haluan. Siis sellaisia realistisia odotuksia, joita itsekin pystyn täyttämään toiselle edes jossain määrin. Siis niitä niin sanottuja kriteereitä. Niitä ei olekaan mikään mahdoton määrä, kai. Voisin kai oikeastaan miettiä niitäkin. Onko niissä joku pielessä, vaadinko liikaa vai eikö näistä kolmesta oikeastaan kukaan vastaa odotuksiani? Minusta tuntuu, että oikeastaan jokaisesta on täyttämään sellaiset ”pääkohdat” näissä odotuksissani, kun eivät ne tavallisuudesta millään tavalla poikkea. Onko vain sitten niin, että nämä kaikki kolme ovat oikeasti potentiaalisia, mutta minun pitäisi vain päättää, kenet haluan? Vai onko niin, etten voi haluta rinnalleni oikeastaan ketään ennen kuin pääni sisäiset sotkut (joita en varsinaisesti tiedä olevan) ovat selvinneet? Tämän ajatuksen sain ystävältäni, joka pohti omaa ihmissuhdekaaostaan.

 

Niin, haussahan minulla on mies. Se on ehdottomasti ensimmäinen kriteeri, eikä niinkään mahdoton, sillä maailmahan on ”miehiä täynnä”, kuten eräs ystäväni sanoo. Vaikka maailma kuinka olisi miehiä täynnä, niin jotenkin tuntuu että ne sopivat eivät joko osu kohdalleni tai sitten kun ne osuvat, on minulla jotain niin pahasti pielessä, ettei minusta ole virittelemään yhtään mitään kenenkään kanssa. En koe, että oma sisäinen maailmani olisi varsinaisesti mitenkään sekaisin, mutta niin kuin sanoin, ystäväni sen ajatuksen minun päähäni varsinaisesti pisti. Siispä tässä olen pohtinut kaikennäköistä.

 

No, suoritaan vaikka aluksi tästä pinnallisuudesta pois, eli otetaan ensimmäisenä ulkonäkö. Sen suhteen minulla ei ole muita vaatimuksia, kuin että mieshenkilö olisi edes hieman pitempi kuin minä, jotta emme näyttäisin aivan hullulta yhdessä. Minä en ole mikään superpitkä. Ihan normaalipituinen, joskaan minulla ei koskaan ole minusta kovin paljon pitempää seurustelukumppania ollut. En tiedä, mistä se johtuu. Minua se ei ole häirinnyt, mutta miestä on. Eräs sanoi tuntevansa itsensä idiootiksi, kun on naista lyhyempi. Minä yritin saada miehen ajattelemaan ihan muita asioita ja olemaan ajattelematta tuollaista typeryyttä, mutta mies ei vain päässyt päähänpinttymästään eroon. Pituuseromme ei ollut huomattava eikä myöskään tuntuva. Kyse oli ihan sentistä parista, mutta ilmeisesti se oli tälle kyseiselle hepulle liikaa. Tosin ei meidän suhteemme siihen kaatunut, vaikeutti vain hieman entisestään.

 

Ihmeellisempiä ulkonäkövaatimuksia minulla ei ole. Miehen ei tarvitse muistuttaa ketään muuta kuin itseään. Hän voi vapaasti olla minkä näköinen hyvänsä, kunhan näyttää ihmiseltä. Ja jokainenhan siis näyttää ihmiseltä, sanottakoon vielä näinkin. Hänellä ei tarvitse olla tietyn väriset silmät, eikä tietyn väriset hiukset. Tosin olisi ihan mukava, jos hänen hiuskuontalonsa ei muistuttaisi papukaijan väritystä… Ja olisi myös mukavaa, jos se tukka kuitenkin olisi päässä. Ruumiinrakenne saisi olla lähellä omaani, siis sopusuhtaista ihmistä haen. Ei liian laihaa, eikä liian lihavaa.

 

Luonteeltaan minun kumppanini pitäisi olla rehellinen ja luotettava. Ne ovat kaksi äärimmäisen tärkeää ominaisuutta, varmaan kaikista tärkeimmät. Luottamuksenhan sanotaan olevan ihmissuhteiden perusta, ja mikä ettei. Eihän siitä tule mitään, jos aina joutuu epäilemään toisen sanomisia tai tekemisiä. Rehellisyyttä arvostan myös, mutta toisaalta en pidä tästä niin sanotusta ”liiasta” rehellisyydestä. Tiedättekö, mitä se on? Esimerkiksi en halua välttämättä kuulla olevani kenenkään korvike, tai mitään kovin intiimiä miehestä ja hänen entisestä tyttöystävästään. Minusta suoraan voi sanoa hienovaraisemminkin, ja intiimit asiat ovat yleisesti ottaen ihan vain kahden kauppa, eivätkä kuulu kolmansille osapuolille, kuten uusille kumppaneille.

 

Luonteenpiirteistä vielä. Jonkinlainen huumorintajukin olisi oltava. Siis eihän kukaan halua, että toinen on kuin puupökkelö tilanteessa kuin tilanteessa, ja suurin piirtein itkee aina silloin kun muut nauravat. En halua rinnalleni niin sanottua tyhjännaurajaa, mutta kyllä ihmisen pitää hauskaakin osata pitää ja myös nauraa. Vakavuuttakin pitää löytyä ihan sillä lailla sopivissa määrin, mutta ei aina saa olla kuin hautajaisiin menossa.

 

On myös tärkeää, että toinen on muuten ”mukava”, että ”kemiat” ikään kuin natsaavat yhteen. Siis että minulla synkkaa sen miehen kanssa. Muutenhan koko hommasta ei tule mitään. En minä oikeastaan muuta osaa sanoa, näin äkkiseltään… Olisi mukava, jos toinen pystyisi viettämään aikaa isommallakin porukalla, mutta olisi myös osattava olla joskus ilman hirveää lössiä. Siis ihan siksi, että minä en välttämättä aina viihdy sadan ihmisen keskellä, mieluiten olen parin tyypin seurassa, vaikkapa.

 

Mitähän muuta. En välttämättä aseta mitään kriteereitä ihmisen menneisyydelle, koska jokaisella sellainen on. En tiedä, onko ihmistä, jolle voisin ihan vapaasti puhua kaikesta siitä, mitä minulle on jo tähän ikään mennessä tapahtunut. Uskokaa pois, minun elämääni kuuluu muutakin kuin kynsien viilailua ja meikkaamista. Se on melko paljon se, mutta sanotaanko, että tällä hetkellä koen että ne ihmiset ovat harvassa, jotka oikeasti voisivat tajuta jotain. En edes tiedä, kelle voisin kertoa noista. Sanotaanko, että en tiedä, voisinko kertoa edes A:lle niistä asioista, vaikka sanotaanko, että se aika paljon ymmärtäisikin. Toisaalta siinä on taas sellainen tietty puoli, miksi se nimenomaan ei ymmärtäisi, joten luultavasti en kertoisi sillekään. M taas varmaan säikähtäisi. J:stä en tiedä, mitä se ajattelisi, koska en ole niin hyvin siihen tutustunut.

 

Minulle on aivan sama, missä ammatissa toinen on tai miksi hän opiskelee. En tarkoita, että tämä olisi sillä tavoin yhdentekevää, ettei se kiinnostaisi minua, mutta sillä ei ole ihmissuhteen kannalta merkitystä.

 

En halua kovin alkoholiin menevää tyyppiä, koska itsekään en ole sellainen. Tupakointi menettelee, mutta mieluummin ei sitäkään. Huumeidenkäyttö on ehdottomasti poissuljettu.

 

Haluaisin myös sellaisen ihmisen seuraan, joka olisi mahdollisesti kiinnostunut vaikkapa kulttuurista. En tarkoita nyt mitään suomalaista tapakulttuuria, vaan esimerkiksi jossain määrin musiikkia ja taidetta. Siis että joka ymmärtäisi hieman vaikkapa klassisen musiikin päälle. Itse en sitä kovin usein kuuntele, mutta soitinhan minä klassista kitaraa yli kymmenen vuotta Konservatoriolla, ja siksi kyseessä on minulle tärkeä asia.

 

No jaa, minä kun katselen tässä näitä kirjoittamiani lauseita, ne eivät tunnu kovin mahdottomilta. Tosin tämä viimeinen kappale tuottaa vaikeuksia, sillä tuota vastaavaa ihmistä en oikeasti ole vielä löytänyt. Lieneekö sitten oikeasti mission impossible?