Nyt oltaisiin sitten jo tiistain puolella. Ulkona on pimeä yö ja plusasteita. Eihän siinä mitään, mutta kun kaiken lisäksi sataa vettä. Tulin juuri äskettäin ulkoa kävelemästä. Pakko hieman rauhoitella hermojaan välillä, että voi ajatella edes jotain muuta kuin tätä asuntoa ja isukkia. Hermot tässä menee, kerta kaikkisesti. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Soitin mutsillekin pariin kertaan. Ensimmäisellä kerralla suunnilleen raivosin sille, vaikka eihän se tässä ole mitään väärää tehnyt. Lopuksi vielä länttäsin luurin korvaan – tai siis löin kiinni, kännykällä kun ei voi lyödä varsinaisesti luuria korvaan. Toisen kerran soitin sille ja suunnilleen itkin ja pyytelin anteeksi. Sanoin vain, että en tarkoittanut raivota sille, mutta kun minua nyt ottaa pattiin tämä tilanne. Se sanoi ymmärtävänsä. No, ymmärtää kai se, kun tietää itsekin millainen isukki joskus saattaa olla.

 

Päivähän on sinänsä mennyt hyvin. Sen suurempia onnettomuuksia ei ole tapahtunut ja suuremmilta vararikoilta kuten kahvinkeittimien ostoilta on toistaiseksi vältytty. (Niin, uusi pyykkiteline kyllä täytyy edelleenkin saada.) Mutta toisaalta taas päivä on mennyt ihan hemmetin huonosti. Jos minun pitäisi kirjoittaa kirja vaikkapa kymmenestä oikein onnistuneesta päivästä – sillä tavoin onnistuneesta, että olisin ollut jotenkin ylitsepursuavan onnellinen tai hyvällä tuulella, niin tämä ehdottomasti ei pääsisi siihen kirjaan. Ei edes top satasen joukkoon.

 

Väärässähän minä tietysti olin, kuten arvata saattaa. Siis siinä, että isukki olisi jotenkin lopettanut sen ryypiskelynsä tähän päivään. Ehei, ei puhettakaan. Aamulla sen olisi siis pitänyt lähteä töihin, mutta lähdimmekin sitten työterveyteen. Pari päiväähän se sai sairaslomaa, maanantain sekä tiistain. Toki ymmärrän sinänsä, että noiden rupien kanssa saattaa olla inhottava pitää naamaria. Ehkä se on muutenkin huonossa kunnossa, en tiedä.

 

No mutta kuitenkin, ajattelin sitten että se olisi ihan ottanut tosiaan lähinnä olemisen kannalta, kun niin ahkerasti meni aamulla pesulle ja niin edelleen… Mutta ei. Työterveydestä tultuamme menimme mummulle ja sieltä Siwaan. Sieltä ei vielä tarttunut mukaan muuta kuin Wc-Ankka purkki, tupakkaa ja hieman karkkia. Menimme sitten kotiin. Oletukseni olivat sitä luokkaa, että en välttämättä ihan heti oleta sellaista.

 

Melko pian minä lähdin kaupungille, kuten tarkoitus oli. Käytyäni Seppälässä ja Halosella huomasin, että isukkihan on soittanut minulle. Soitin sille takaisin. Äänestä kuulin heti, että perhana vie, sehän on jotain ihan selvästi ryypännyt. Ensin se ei edes meinannut myöntää sitä, mutta raivostuin ja sanoin, että turhaa se ollenkaan valehtelee, kai minulla nyt on vielä toistaiseksi ihan toimivat korvat. Puhelu loppui, ja ajoin kotiin. Isukki oli sitten ryystänyt sen mutsille tuomani Viru Valgea pullon naamaansa, tosin se oli ostanut tilalle kaupasta sellaisen litteän kossupullon. Se nyt ei tässä olekaan pointti, vaan se, että juoda ei olisi tarvinut alkuunkaan uudestaan. Arvatkaapa kaksi kertaa, menikö minulla hermot? Vinkki: Vastaus ei ole ainakaan, että ei mennyt. Mutta eihän se Viru Valgea pullo vielä mitään, voi kun se olisikin jäänyt siihen. Tulin omaan huoneeseeni aikeissa kirjoittaa shoppailureissustani, mutta kuulinkin toisesta makkarista hölskymistä. Isukillahan oli siellä jemmassa sellainen kahden litran Kossupullo. Ja ei, minun hermoni eivät menneet sitten alkuunkaan – vai näinköhän sittenkin unta… Hetken kinasteltuamme isukki paineli ulos, mutta tuli sitten noin kymmenen minuutin päästä takaisin.

 

En minä ole mikään isäni vartija, ja aikuista ihmistä on aika hankala estää juomasta, jos se kerran itse haluaa ryystää. Mutta kun minä en jaksa katsella tuota touhua ollenkaan. Joku voisi sanoa, että eihän minun tarvikaan, mutta kyllä minun tarvitsee. Ei minulla ole muuta paikkaa, minne mennä. Tietysti tuo mummu tuossa reilun kilsan päässä asuu, mutta luuletteko että sinne menen ruikuttamaan? Ei sitten puhettakaan. Jos minä menen sinne valittamaan, niin mummuhan hermostuu ja kaataa kaiken minun niskaani, ikään kuin se olisi jotenkin minun syyni, että herra isukki ei osaa lopettaa juomistaan yhteen iltaan, kuten muut ihmiset. Äitini taas asuu parinsadan kilsan päässä. Vaikka matkan hinta minulla olisikin kasassa, en voi lähteä mihinkään ennen kuin saan pari asiaa hoidettua.

 

Pahasti muuten näyttää siltä, että asiat eivät alkuunkaan hoidu sillä lailla kuten pitäisi. Meidän olisi eilen päivällä (eli siis maanantaina) pitänyt käydä allekirjoittamassa se vuokrasopimus, siis minun sekä isukin. Sopimus siitä, että tämä asunto on yhtälailla minun kuin hänenkin. Mutta luuletteko, että tästä päästiin yhtään mihinkään? Ehei. Vuokrasopimuksen allekirjoittamisen viivästys taas tarkoittaa sitä, että minun raha-asiani viivästyvät, ja jätän tuon vuokrasopimussysteemin ilmoittamisen vasta ensi kuulle, jos se sikseen menee. Ei minulla ole aikaa koko elämääni odottaa isukin selviämistä, kun rahaakin pitäisi jostain jo tulla.

 

Myöhemmin kävimme Mäkkärin autokaistalla. Haettiin molemmille ruokaa. Isukki ei halunnut tai jaksanut kokata. Minä olisin voinut kokata, mutta eipä minullakaan kovin paljoa innostusta ole. Kaikki energiani kuluu siihen, että ajattelen tätä vallitsevaa tilannetta nimenomaan tässä asunnossa. Tilannetta ylipäätänsä. Minua ärsyttää katsella toisen juomista. Minua ärsyttää siivota toisen sotkuja jatkuvasti. Voisin olla siivoamattakin, mutta kas kun itsekin joudun täällä olemaan, enkä ole tottunut olemaan missään sikoläteissä. Mutta niin, siihen Mäkkäriin… Ennen Mäkkäriin menoa käytiin kuitenkin Siwan kautta, ja mitäs sieltä tulikaan mukaan? No, mäyräkoirapa tietenkin. Miksikö? Koska olin jemmannut isukin ison viinapullon, enkä todellakaan ota sitä esille ennen kuin sitten, kun tuo joskus on selvinnyt. Ja taas kerran minua otti niin hemmetisti aivoon, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla.

 

Miten sellaista ärsytystä edes voisi jotenkin pukea sanoiksi? Ei mitenkään. En edes tiedä, mikä minua tuossa niin paljon ärsyttää. Siis kyllähän monen muunkin vanhemmat joskus ottavat juhlinnan kannalta, eikä ole niinkään harvinaista että se saattaa venähtää esimerkiksi kahdeksi tai kolmeksi päiväksi. Siis niin kuin loppujen lopuksi on paljon sellaisia ihmisiä, joilla se venähtää. En itse kuulu näihin, en itse asiassa juo alkoholia juuri ollenkaan… Mutta kuitenkin. Ehkä jos tietäisin, mikä minua tuossa niin kovasti risoo, voisin tehdä asialle jotain. Vai onko se vain niin, ettei kukaan mielellään näe vanhempaansa kännissä? Vai olenko minä jotenkin kummallinen siinä suhteessa, että se häiritsee minua niin kovasti? En tiedä. Tiedän vain, että pirusti tuo ainakin ärsyttää jos ei muuta.

 

Kävin tosiaan shoppailemassa, mutta jotenkin se ilo uusista vaatteista tuntui varsin lyhytaikaiselta. Niin, eihän se tietysti mitään sisältöä elämääni tuokaan. Kyllähän se elämä koostuu ihan tykkänään muista asioista, kuin siitä, kuinka kauniita vaatteita ihmisellä on. Tietysti on mukava omistaa vaatteita, mutta elämään pitäisi mahtua paljon muutakin. Tietysti minulla on paljon, ja asiani ovat yleensä ihan hyvin. Nyt mielialani on vain niin maassa ja ajattelen erittäin pessimistisesti, kuten sen huomaa. Sallittakoon se nyt tämän kerran minullekin, ehkä se helpottaa taas parin päivän sisällä. Mutta olen miettinyt, että ehkä minulla pitäisi olla joku varsinainen harrastus, joka toistuisi vaikkapa pari kertaa viikossa. Siis ihan joku sellainen harrastus, jossa käytäisiin jossain harrastamassa. Tai enemmän ystäviä tai kavereita, joiden kanssa hengailla… Sellaisiakin olisi kai joskus ollut tarjolla, mutta kun minä en halua sellaisia kavereita, jotka ovat kavereita ainoastaan silloin kun on ryyppäämisestä kyse, minä kun en edes siitä ryypiskelystä ole kiinnostunut… Enkä myöskään halua sellaisia ihmisiä ympärilleni, jotka ovat vain silloin ystävällisiä tai mukavia, jos heitä pitäisi jotenkin auttaa. Parempi kai yksin, kun huonojen kaverien kanssa.

 

Illemmalla katsoin tosiaan Salkkarit ja Tukka auki- sarjan. Meinasin aluksi katsoa BB:n, mutta toiselta kanavalta tuli Riisuttu mies, suomalainen elokuva, jonka katsoin. Elokuva oli hyvä. Mukava katsoa kotimaisiakin elokuvia pitkästä aikaa. Elokuvassa oli osissa aika nimekkäitä kotimaisia näyttelijöitä... Oli Samuli Edelmania, Laura Malmivaaraa, Aake Kallialaa... Kaksi jälkimmäistähän näyttelee muuten Kotikadussakin. Elokuva kertoi papista, joka oli ehdolla piispan virkaan. Matkalla sattui kaikenlaista, kuten alkoholisoituneen ystävän itsemurha, syrjähyppy sekä isäksi tuleminen kahdelle lapselle. :-D En nyt osaa paremmin selittää juonta, olen huono kuvailemaan. Mutta niin, tykkäsin. Huonompiakin elokuvia on nähty.