Päätä kyllä pakottaa satunnaisesti edelleen. Pakko muutenkin jatkaa tätä jauhamista (siis olisihan sitä nyt järkevämpääkin kirjoitettavaa) jotta pääni ei kuitenkaan räjähdä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Niin, tämähän on luonnollisesti siis jatkoa kahteen edelliseen kirjoitukseeni tässä aihepiirissä. En toki tarkoita, ettäkö minun kirjoitukseni tässä kategoriassa lisääntyvät vain silloin, kun isukilla on jokin putki päällä, mutta luonnollistahan se on nyt kirjoittaa, kun kerran ottaa aivoon. Ja syykin on jo tiedossa. Sen kummemmitta perusteluitta yritän siis siirtyä itse asiaan.

 

Niin, minua ottaa aivoon, että täällä on näytetty menevän sille mallille, ettei täällä vietetä enää minkäänlaisia juhlia tai juhlapyhiä. Siis aivan sama onko kyseessä joku elokuussa oleva kaupunkijuhla, synttärit, isäinpäivä, niin sama meininki joka paikassa. Näin ei ole ollut pitkiin aikoihin, en siis ymmärrä että miten ja miksi tämä elämä on mennyt tälle mallille. Onneksi silloin elokuussa en ollut täällä katselemassa enkä kuuntelemassa. Tosin kotiin tultuani juopottelu jatkui edelleen ja loppui vasta jonkin ajan päästä.

 

Omia synttäreitäni en saanut sen kummemmin viettää. Kakkua ei ollut, sitä ei haettu. Se ei kuulemma ollut tärkeää. Syntymäpäivänäni ei keitetty edes kahvia tai laulettu mitään onnittelulauluja. En edes muista saaneeni mitään onnentoivotusta. Syntymäpäivänäni isäni oli edelleen kännissä. Syntymäpäivänäni menimme mummulle, jossa isukki kertoi minun odottavan lasta. Mummu kun ei vielä silloin asiasta tiennyt. Siellä ne sitten koko porukalla haukkuivat minua – kyllä, mummuani myöten. Tätini ei puhunut mitään, katseli vain minua sen näköisenä että on joku maailman suuri ihme odottaa lasta. Niin, ja kun olisin lähtenyt lätkimään, en edes päässyt ovesta. Minun olisi siis pitänyt vain kuunnella ja ottaa vastaan kaikki mitä he tuutin täydeltä antoivat tulla. No, kun en päässyt ovesta, niin menin sitten ikkunasta. Olimme menneet mummulle autolla, mutta minä en saanut ajaa autoa kotiin. Minun piti jättää auto mummun pihalle. Sain kävellä kotiin. Kotona haukkuminen jatkui, ja minun piti kuulemma ”kerätä kamani ja häipyä”. Menin äitini luokse. Siellä minä sain sentään kakun, mutta sanottakoon, ettei se homma sielläkään herkkua ollut. En oikein tiedä, miten alkoholisti määritellään, mutta en oikein näkisi, että kumpikaan vanhemmistani olisi sellainen. Stoppaanpa pikaisesti, ja katson jostain, mikä tekee ihmisestä alkoholistin. Niin, no kuitenkin. Siellä senkus bileet paranivat vain päivä päivältä, sitäkin kesti noin nelisen päivää. Nukkuahan minä en saanut, koska ihmiset kulkivat edes takaisin parvekkeen ja tupakeittiön välillä – ja minulla raukallahan oli peti olohuoneessa. Ja vaikka kuinka valitin asiasta äidilleni, hän ei reagoinut siihen toivomallani tavalla. Minä kuitenkin jäin, koska isukki oli edelleen päissään, eikä minulla ollut paikkaa minne mennä.

 

Tuosta alkoholihommasta muuten: ” Alkoholismin muihin määritelmiin kuuluu esimerkiksi pitkäaikainen liiallinen alkoholinkäyttö, joka aiheuttaa sosiaalisia ja terveydellisiä haittoja. Alkoholismi voidaan jakaa kahteen lajiin: kausittaiseen (Alcoholismus episodicus) ja jatkuvaan juomiseen (Alcoholismus chronicus).” No, tuo pitkäaikainen liiallinen alkoholinkäyttö olisi lähempänä sitä, mitä vanhempani harrastavat. Mutta pitkäaikainen isäni kohdalla tarkoittaa ehkä paria viikkoa. Äitini kohdalla en tiedä, miten pitkästä ajasta pitäisi puhua, mutta sillä se alkoholin käyttö on about neljä-viisi kaljaa päivässä. Onko se sitten paljon vai vähän, kun en tiedä. Jatkuvasta juomisesta ei voida kummankaan kohdalla puhua, mutta sitten tämä kausittainenkaan ei oikein sovi heihin. He esimerkiksi eivät juo ”enemmän kesällä kuin talvella” kuten kerran eräs taho minulta kysyi. He juovat silloin kuin janottaa, oli sitten mikä vuodenaika tahansa, voisi kai sanoa.

 

No, ei tuosta synttärihommasta enää sen enempää. Kyllähän siellä sitten loppui se meno ja meininki ja kakkuakin sain. Oli se mukavaa, kun joku muisti. Olenko minäkin niin huomionkipeä tapaus, että minusta on maailmaloppu, jos en saa kakkua?

 

No jaa, asiasta toiseen…

Isäinpäivääkään täällä ei aivan selvästi vietetty. Kakun me kyllä haimme leipomosta, mutta isukki on syönyt siitä ehkä kaksi palaa. Parhaimmassa tapauksessa kolme. Minähän sitä olen ahnehtinut, mutta sama kai se sille. Pitäisikö kakun antaa homehtua kaapissa jonkun ruokahaluttomuuden takia? Ei kai sentään. Kortin minä tein, mutta antanut minä en sitä ole. Missä vaiheessa sen olisin antanut? Ei ole oikeastaan ollut sellaista vaihetta, milloin olisi ollut hyvä aika antaa kortti. Ei sellaista vaihetta, että isukki olisi siitä mitään ymmärtänyt. Ei sellaista vaihetta, että olisin älynnyt, mitä hän edes koko kortilla olisi tehnyt. Kortti on siis edelleen tallessa, mutta antamatta. Kaipa tuo on sitten hänen tapansa viettää isäinpäivää.

 

Pahoin pelkään että samoissa merkeissä sujuu itsenäisyyspäivä ja joulun aika, mahdollisesti uusi vuosi ja loppiainenkin. Mistäs minä tiedän kuinka pitkälle tämä ”uusi malli” oikein ulottuu?

 

Se ainakin on varmaa, että ensi vuoden puolella hommaan vihdoin ja viimein sen oman kämpän, niin eipä tarvitse siivota kenenkään sotkuja taikka katsella kenenkään juomisia jos en halua. Kuulostaa aika itsekkäältä ja ehkä kylmältäkin minusta, mutta tosiasiahan on se, että jos minä en jaksa, niin ei kai minun edes tarvitse? Kai minulla saa olla sellainen elämä, kuin itse haluan?