keskiviikko, 19. marraskuu 2008

Varsinainen neropatti liikenteessä

Joku säälittävä yksilö oli jättänyt itseäänkin säälittävämmän kommentin blogiini. Ilmeisesti tein väärin kirjoittaessani, että tämä on kommenttiystävällinen blogi, ja että kommentit ovat oikeastaan ihan toivottu lisä tähän… Täytyy tehdä ilmeisesti lisäys siihen, että jos tarkoituksesi on jauhaa paskaa, niin painu helvettiin.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Anteeksi vain, on tunteet hieman pinnassa tämänpäiväisen jälkeen. Siitä kerron myöskin tässä kirjoituksessa, kunhan olen ensin saanut pohdiskeltua muuta tähän asiaan liittyvää.

 

Siinä kommentissa sanottiin suurin piirtein niin, että olen idiootti, joka ei edes yritä yhtään mitään. Kirjoittajan mielestä minun pitäisi lopettaa toisten juomisista huolehtiminen ja tuista valittaminen, sekä kaiken huippu: ”mennä töihin”.

 

 

Siis ihan aluksi tämä työasia: Miten helvetissä ”mennään töihin”? Luultavasti jos menen jonnekin ns. väkisin töihin eli marssin vain vaikkapa jonkun kaupan lihatiskille ja rupean hommiin siellä, ne soittavat valkotakkiset paikalle kiidättämään minut johonkin muualle.

 

Ei töihin vain ”mennä”. Töitä pitää saada, jotta niitä voi tehdä. Ihan tippaakaan valehtelematta voin kertoa, että tekisin mielelläni töitä, jos vain saisin. Ihan vaikka kuinka paljon. Tympii tämä kotona oleminen, mutta minkäs teet?

 

Ensiksi töitä pitää tietysti hakea. Sitten yleensä kutsutaan työhaastatteluun, jonka jälkeen selviää, saako sen hakemansa paikan vai eikö.

 

Olen muuten ollut aktiivinen työnhakija. Tuohon voin tippaakaan liioittelematta lisätä eteen sanan ”erittäin”. Viimeksi tänään soittelin pariin työpaikkaan, jonne minulla olisi ihan hyviäkin mahdollisuuksia ollut. Mutta aina aktiivinenkaan työnhaku ei kertakaikkisesti vain riitä.

 

Yllättäen toisesta työpaikasta sanottiin, että ”Meillä on näköjään tuo ilmoitus jäänyt ottamatta pois. Paikka on jo täytetty”, ja toisesta, että ”Meillä on paljon hakijoita. Voit jättää meille sähköpostia, niin voimme sitten tarvittaessa ottaa yhteyttä jos tulee työvoimapulaa.”

 

Kertokaa siis toki, miten helvetissä voi ”mennä töihin” jos töitä ei kerta kaikkiaan saa? Niitähän kyllä on, ja työvoimapulastakin on puhuttu, mutta tiedä tuosta sitten. Lamahan tässä on kyllä näin uutistietojen mukaan iskemässä, mutta luulenpa ettei silläkään ihan vielä taida olla tuolla kyseisellä alalla olla hirveästi osuutta asiaan.

 

Niin että miten joku voi tulla sanomaan toiselle, että ”Mene töihin”? Hyvä kysymys. Jos siis sen kommentin kirjoittajalla on tarjota minulle työpaikka, niin otapa pikaisesti yhteyttä. Minähän kyllä teen töitä, kun niitä vain ensiksi järjestyisi.

 

 

Toinen asia, eli tämä toisten juomisista huolehtiminen. Vaikea on olla menettämättä hermojaan tai huolehtimatta ”toisten juomisista”, kun itse joutuu vierestä kuuntelemaan katsomisesta nyt sitten puhumattakaan.

 

Helppohan sitä on sieltä koneen takaa huudella, että ”Pidä huoli sun omist asioistas” – mitäs, jos pitäisit itse huolen ihan vain siitä ettet huolehtisi turhan paljoa minun huolehtimisestani?

 

 

Kolmanneksi, koska olen nyt kotona ihan vain pakosta, minun on oltava tuilla. En nimittäin ole syntynyt kulta- enkä edes hopealusikka suussa tai missään muussakaan ruumiinosassa, joten minulla ei jumalauta ole varaa olla ottamatta kaikkia mahdollisia tukia mitä voin saada, jotta saan edes oman ruokani ostettua.

 

Niin. Ja kun tukea leikataan melkein puolet pois siitä olemattomasta summasta, minkä jo valmiiksi saat, niin hymyilläkö sitä pitäisi? Laskepa paljonko on loppusumma, kun 291 eurosta vähennetään 40 prosenttia. Jääkö siitä mielestäsi paljon käteen? Hyvä, jos tuolla summalla saa kuukaudeksi edes ruokaa.

 

Jos väität muuta, niin koitapa itse elää sillä summalla kuukausi. Koita myös kikkailla näiden muiden asioiden kanssa, niin voidaan sitten sen jälkeen katsoa että miten päin se suu pannaan.

 

Kaikenmaailman imbesillit sitä tulee minulle neuvojaan antelemaankin, anteeksi vain. Ilmeisesti kommentin jättäjä ei tiedä elämästä yhtään mitään. Onhan se tietysti niin, että jotkut kohtaavat elämässään lähinnä silkkaa ylämäkeä.

 

Mutta siis vastaisuudessa minulle ei tarvitse tulla jättelemään kommentteja siitä, miten minun pitää lopettaa valittaminen jostain asiasta. Puhumattakaan siitä, että minun pitää ”mennä töihin”. Hommaa minulle työpaikka, niin minähän menen – sovittu?

 

On helppo sanoa toiselle, että tee sitä ja tee tätä. Siis puhun nimenomaan näistä asioista, mistä tässä nyt jo kirjoitin. En tarkoita näillä nyt esimerkiksi sellaisia ihan ystävällisesti annettuja vinkkejä tai neuvoja tai rohkaisuja, että nyt sinun kannattaisi esimerkiksi tehdä näin taikka näin. Tarkoitan nimenomaan tällaisia puupäiden jättämiä viestejä – puupäiden, jotka ilmeisesti tietävät minua paremmin, miksi ylipäätään olen kotona marmattamassa enkä vaikka siellä töissä.

 

Minä olen jo aiemmin täällä maininnut, että kirjoitan siksi, että saan tunteeni purettua edes jossain. Aion sen myös tehdä vastakin. Eli jos kirjoitukseni oksettaa, niin pakkohan ei ole lukea.

tiistai, 18. marraskuu 2008

Perhanan perhana

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ja tulipa taas muutos suunnitelmiin. En tiedä, lisäisinkö loppuun, että ”Ikävä kyllä”, koska en ole aivan varma, onko se nyt loppujen lopuksi niin kamalaa. Siis minunhan piti keskiviikkona lähteä pohjoiseen päin tervehtimään äitiäni, sen miestä sekä niiden koiraa. Minun piti viipyä siellä muutama päivä ja olla ikään kuin ”lomalla” tästä arjesta, mitä täällä nyt on. En nyt välttämättä sanoisi, että arkeni on aina erityisemmän työlästä, mutta kuitenkin. Joskus tuntuu raskaalta jopa hengittää. Palatakseni itse asiaan, siitä nyt ei sitten tulekaan mitään ainakaan pariin päivään. Mutta sehän tässä nyt ei kauheinta olekaan, ei toki - pohjoiseen pääsen menemään myöhemminkin.

 

Jostain työkkärin sektoreilta soitti minulle joku nainen, joka kovasti tiedusteli, miksi en eilen ollut ilmaantunut tapaamiseen. Heti aluksi minun teki mieli läntätä sille luuri korvaan. Tiesin, että nyt olisi tulossa vääntöä ja vänkäystä. Ihmeissäni tiedustelin, että mikä ihmeen tapaaminen on kyseessä ja miten on mahdollista että minä en tiedä sellaisesta yhtään mitään. Siitähän se vääntäminen sitten alkoikin. Se sanoi, että eilen minun olisi kuulunut olla jossain tapaamisessa. Minä vastasin, että jos on kyse jostain ajasta, joka on tullut postitse, niin minulle ei ole tänne tullut minkään valtakunnan rätinkiä. Se väitti kivenkovaa, että sellainen lappu on lähtenyt sieltä. Hieman ivallisesti vastasin, että oli sitten lähtenyt tai ei, niin meidän postiluukusta se ei ainakaan ole tipahtanut. Sitten se katsoi koneelta, ja totesi, että siellä ei tosiaan näy että minulle olisi lähetetty sitä lappua.

 

No, sitten se sanoi että minun pitäisi mennä käymään siellä perjantaina. Ajattelin ensiksi kieltäytyä sen pohjoisen reissun takia, mutta sitten tulin siihen tulokseen että parempi hoitaa tuo pois alta niin jää sitten aikaa muullekin. Se sanoi myös, että siitä rahasta, jota minä nyt saan, on vähennetty 20 prosenttia pois, ja seuraavaksi tullaan vähentämään 40 prosenttia. Syytä se ei kertonut, enkä minä kysynyt. Aion kysyä sitten perjantaina.

 

Mutta siis millä ne luulevat, että minä elän?! Millä ostan ruokani? Dyykkaanko roskiksista?! Rupeanko ammattivarkaaksi? Onko tarkoitus, että matkustan pääkaupunkiseudulle ja menen myymään itseäni jonnekin Hesarinkadulle, jotta saan perkele ruokani tienattua? Mitä? Anteeksi vain karkea kielen käyttöni, alkaa vain tässä pikkuhiljaa taas vaihteeksi menemään hermot, näin yllättäen.

 

Niin, en aio tehdä mitään noista edellämainituista. En ikinä ilkeäisi dyykata. Hyi olkoon, oksentaisin ennen kuin pääsisin pidemmälle asian ajattelussakaan. Ammattivarkaaksi ryhtyminen olisi sulaa ajanhukkaa (leikkimielellähän minä tosin tuon heitin) sillä joskus nuorempana ja mikäli mahdollista, vieläkin tyhmempänä, tuli pöllittyä limsapullo ja jäätyä siitä kiinni, joten eipä kiinnosta eikä kiehdo. :-D Ja Hesarinkatukaan ei pahemmin houkuttele, taitaa olla siellä ilman minuakin ihan tarpeeksi tungosta... :-D

 

Joku aika sitten eräs nainen kysyi minulta, miten on mahdollista että koulutukseni jäi niin lyhyeksi. Vastasin sille, että miten on mahdollista että ihmisen elämässä sattuu ja tapahtuu jatkuvasti jotain suorastaan katastrofaalista ja että miten on mahdollista että sellaisten asioiden jälkeen oletetaan, että tässä vielä kiinnostaa käydä yhtään missään tai tehdä yhtään mitään muuta kuin keskittyä pelkästään haavojensa nuolemiseen? Niin, puhun nyt keskenmenostani, kuten ehkä arvasitte. Kysyin myös siltä, onko sille koskaan sattunut vastaavaa. Se sanoi, ettei ole. Vastasin sille, että sitten se ei voikaan tajuta, että nuo ei ole sellaisia asioita ainakaan minun kohdallani, joista selviää päivässä tai parissa.

 

Ennen kuin ehdin tässä enempää ”psyykata” itseäni, voisin myös kertoa ihan asialliseen sävyyn, että yksikin nainen väitti tuossa joku aika sitten, että koulunkäyntihän on nykyään ilmaista. Minähän meinasin selälleni lentää. Kysyin, että mistä ihmeen kohdasta tämä nykyajan koulunkäynti on ilmaista? Siis jos ei puhuta mistään ala- tai yläasteista. Kouluihinhan pitää ostaa kirjat ja vihkot ja vaatteet, muista työvälineistä puhumattakaan… Ja ne eivät tosiaan ole ilmaisia. Siinä tapauksessa ne varmaan saattavat tuntua ilmaisilta, jos lompakko on niin paksu ettei mahdu taskuun laukusta puhumattakaan… Muussa tapauksessa tuollaistenkin suhteutettuna pienten summien hassaaminen saattaa kirpaista aika kovaakin. Niin että, miten se nyt menikään? Ilmaista? Saanen nyt kysäistä, että mitähän helvettiä arvon rouva mahtoi tuolla tarkoittaa?

 

Miten voi taas ihmisen lasta ottaa näin pahasti pannuun?! Mikä siinä on, että kun joskus erehdyn olemaan hyvällä tuulella, se tökkää kuin seinään? Aina tulee joku, joka haluaa pilata sen minun hyvänolontunteeni. Ilmeisesti minä en saa olla hyvällä tuulella, iloinen enkä varsinkaan onnellinen.

tiistai, 18. marraskuu 2008

Sekametelisoppa

Vietyäni isän töihin menin sen ohjeiden mukaisesti käymään mummulla. Siellä oli ovet auki mutta ylös ei oltu noustu, luoja ties miksi. Eihän kellokaan tosin kovin paljoa vielä ollut… No, kyselin siinä sitten että jos siellä on kauppaan menijöitä tai muita, niin minä voin kyllä käyttää. Vähän ajan päästä keittiöön löntysteli R, jonka kuulemma piti päästä apteekkiin. Lupauduin hieman vastahakoisesti. Ei siinä muuten mitään, mutta R on sellainen sottapytty että saa kyllä koko auton tarkastaa sen lähdön jälkeen. Ihan totta. En viitsi tähän kirjoittaa sen touhuista.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

R:n mukaan minun olisi pitänyt istua siellä siihen saakka, kunnes kello olisi ollut varttia vailla yhdeksän. Sanoin, että minulla on kotona töitä tehtävänä, vaikkei niitä itse asiassa niin paljoa olekaan. En vain jaksanut istua ja olla siellä, kun ei siellä mitään tähdellistä puhuttavaa ole. Viihdyn juuri nyt paremmin kun olen omassa seurassani. Tulin kotiin syömään, ja aika nopeasti sitten sainkin lähteä kuskaamaan R:ää apteekkiin. Oletin, että päästessäni mummun pihalle, R olisi jo lähtövalmiina. Pihkat, jouduin taas kerran toteamaan olleeni väärässä. Minua suoraan sanottuna ärsytti odottaa sen touhuja, jotka se olisi aivan hyvin ehtinyt tekemään sillä aikaa, kun minä kävin kotona. Lopulta pääsimme lähtemään.

 

Valitettavasti R sanoi matkan varrella, että sen pitää päästä käymään myös terveyskeskuksessa. Teki mieleni huomauttaa, ettei siitä ollut mitään puhetta ja ettei kai se nafta meillekään ole ilmaista. Siis onhan keskustasta jonkin matkaa terveyskeskukseen. Pidin kuitenkin suuni kiinni, ja kärräsin R:n apteekin kautta terveyskeskukseen. Perillä huomasin, että parkkipaikkoja ei tietenkään ollut missään. Jouduin pörräämään parkkipaikalla tovin ennen kuin hokasin jättää auton ikään kuin ovien lähettyville. En tiedä, saiko siihen jättää. Pysäköintikieltoa siellä ei ainakaan ollut, mutta kuitenkin…

 

Sitten vein R:n mummolle, ja tulin itse kotiin. Olin alun perin ajatellut, että menisin tänään jonnekin kauppoihin, mutta ainakaan siltä istumalta minua ei kiinnostanut lähteä yhtään mihinkään. Onhan tässä shoppailuun aikaa vielä vaikka kuinka monta tuntia. En edes tiedä, mitä oikein etsin, kun mitään sellaista kunnollista sopivaa ei tunnu kaupoista löytyvän. Valitettavasti. Tai sitten kaupoista löytyy hyvinkin paljon kaikenlaista, mutta minä en vain osaa käyttää silmiäni siihen, että katsoisin, mitä kaupoista ostan. Mutta jotain lämmintä minun kuitenkin pitäisi vielä saada, se on varma.

 

Äitini laittama raha tuli kirjekuoressa. Mukana oli lappu, jonka mukaan minun pitäisi soittaa sinne päin kun saan rahan, mutta vaikeapa niille on soittaa kun puhelimet on kiinni. Akku on luultavasti loppunut, ja taitavat olla nukkumassa. Luulisin, siis, mistäs minä voin sen tarkemmin tietää kun en ole paikan päällä katsomassa. Luultavasti parempi, etten olekaan.

 

Tuli muuten mieleeni, että mukaan minun ei kuulemma pidä ottaa ”paljon mitään”, koska siellä minulla on kaikenlaista. En nyt menisi sanomaan, että minulla on siellä kaikenlaista. Muutama vaatekappale ei tee vielä sitä, että vaatteita olisi välttämättä riittämiin. En tiedä, ei huvita edes ajatella koko asiaa. En edes tiedä, huvittaako minua lähteä sinne. Tosin vaikeahan minun on sinne lähteä, kun niitä ei saa puhelimellakaan kiinni. Että kaipa itse pitävät huolen siitä, että ilmoittavat sitten kun sinne on sopivaa mennä ja niin edelleen. En tiedä vain, onko minusta menijäksi. Hermot tuntuvat taas jostain syystä olevan tosi tiukalla, eikä kiinnosta matkustaa toiseen kaupunkiin riitelemään.

 

Jaa-a, saa nähdä mitä viikko tuo tullessaan vielä.

tiistai, 18. marraskuu 2008

Flunssainen päivänaloitus

Eilinen ilta meni jälleen kerran nukkuessa, vaikka toisin suunnittelin. Heräsin kahdeksan aikaan illalla, ja huomasin että taas kerran on Salkkarit takana. Harmi vain, vaikka tuskinpa minä siinäkään niin kauheasti jälkeen jään... Samaahan se on päivästä toiseen, sekin. Olisinhan minä kerennyt muita ohjelmia katsoa, mutta päätin sitten, että nukutaan nyt kun kerran jo ollaan nukkumassa. Rattoisasti nukuin jonnekin kymmeneen saakka, jolloin heräsin taas. Vähän ennen kolmea sitten heräsin, enkä saanut enää millään unta. Nousin ylös, ja päätin alkaa katsomaan netistä Serranon perhettä ihan vain aikani vietteeksi. Mitäpä tässä muutakaan olisi tehnyt?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ulkona on kylmä, kävin juuri vähän aikaa sitten parvekkeella. En tiedä, olisiko siellä muuten niinkään kylmä, pari kolme astetta siellä on pakkasta, mutta on niin kova ja kylmä tuuli, että ei ole ihmekään jos sinne kohmettuu. Mistähän suunnasta lie tuulee, en nyt ole ihan varma. Vettä tai jotain vastaavaa kuuluu tippuvan räystäältä, mutta lunta on kyllä maassa. Toivon vain, ettei tuo lumi taas kerran ota ja sula pois, koska sitten on joka paikka vettä ja loskaa täynnä eikä mistään tule mitään.

 

Hmm, isukki on noussut jo varhain ylös ja on lähdössä töihin. Tarkemmin sanottuna minä se hänet sinne töihin vien, sillä kuulemma ei viitsi vielä itse ajaa. Ehkä se onkin parempi, sillä olihan tuo putki sen verran pitkä että lienee viisainta pitää pari varopäivää ennen kuin autonrattiin lähtee. Olen tyytyväinen, että tämä päivä vihdoinkin koitti. Ajattelin jo, että onkohan siitä menemään vieläkään töihin tai haluaako se edes mennä töihin. Onneksi nyt kuitenkin tarttuu tuumasta toimeen.

 

Se käski minun käydä mummulla sen jälkeen, kun olen heittänyt sen töihin. Mummulta pitää kuulemma kysyä, josko sen pitää päästä kauppaan tai jonnekin. Ääh, minä kun ajattelin että saisin keskittyä itseeni ja kai tehdä tälle asunnolle sillä välin jotain kun vihdoinkin olen melkein koko päivän yksinäni. Täällä olisi pakko siivota taas pikku hiljaa ja yksi matto pitäisi pestä, koska kissa oli syönyt siikaa, ja oksentanut sen toisen makuuhuoneen pikkumatolle. Ei siinä sen suurempaa vaivaa ole kuin tyrkätä matto koneeseen – siinä se sitten on. Imuroida täytyisi ja keittiön lattia kai pitäisi pestä. Olohuoneen sohvat ja matto kai pitäisi imuroida ja täytyy nyt sitten katsoa noita kynnysmattoja sekä keittiön mattoja, että mitä niille tehdään. Saa nähdä, kuinka likaisia ovat nyt loppujen lopuksi, vaikka viimeiset muutaman päivän ne ovat olleet tiiviisti rullalla. Omat petivaatteet minun pitäisi vaihtaa, ja kai tyrkätä pesuunkin.

 

Tänään ajattelin myös mahdollisesti mennä taas kiertelemään kauppoihin. Eihän sitä tiedä, jos löydän jonkun kivan paidan itselleni. Tällaisilla ilmoilla niitä paitoja tosiaan tarvitsee, eikä ole aina kiva olla samoissa vaatteissa. Ei ainakaan minun mielestäni. Aivan varmasti tulen tarvimaan paitoja vielä siellä sun täällä, joten kai niitä saa olla. Sitä paitsi moni paita on ollut minulla niin sanotusti vuodesta toiseen, joten kai minä tarvin jotain uuttakin? Seppälästä löytää kivoja. Halosella näkyy olevan vain toppeja, mutta taidanpa mennä sinnekin katselemaan tänään.

 

Näyttää siltä, että ainoat suunnitelmani päivieni sisällöksi ovat aina mummulla käynti, siivoaminen ja kaupoissa katselu. Eipä minulla parempaakaan tekemistä ole. Saa myös nähdä, minä päivänä minä sinne pohjoiseen äitini luokse menen. Eilenhän ne olivat siellä selkeästi kaljottelemassa jonkun toisen asunnolla, ja niidenkään kaljoitteluista ei aina ota niin selvää. Sanon ihan suoraan, että minä en jaksa katsella (eikä minua myöskään kiinnosta katsella) kenenkään päissään oloja, oli siinä sitten kyseessä omat vanhempani tai jotkut muut. Lisäksi se mutsin mies on sellainen, että sen kanssa tulee väistämättä riita pystyyn, jos se on humalassa. Se saattaa myös äityä pätkimään äitiäni. Ja minä kun en sellaista katsele. Liekö sitten itsesuojeluvaiston puutetta, mutta ainahan minä olen väliin menossa. (Yleisesti ottaen tulen äitini miehen kanssa hyvin toimeen lukuunottamatta tosiaan sitä, kun sillä rupeaa isopyörä heittämään ja se rupeaa aggressiiviseksi. Silloin suutun minäkin.)

 

Tarkoitushan oli alunperin, että menisin sinne keskiviikkona, mutta sanoinkin tuossa isälleni että saapa nyt kerta kaikkiaan nähdä, milloin sitä sinnekin kannattaa mennä. Huvittaako tässä edes mennä mihinkään, tuntuu niin flunssaiselta olokin. Tokihan minä olen flunssassa yhtä hyvin täällä ja yhtä hyvin jossain muualla, samahan se sille tietenkin on. Mutta katsotaan nyt sitäkin.

 

Pitää kai sitten pikku hiljaa alkaa miettimään, mitä sieltä kaupasta pitää tänä päivänä tuoda tänne, jos täällä meinataan jotain muutakin laittaa leivän päälle kuin pelkkää ylähuulta. 

tiistai, 18. marraskuu 2008

Edelleen kumppani hakusessa

En edelleenkään tiedä, mitä tekisin A:n tai kenenkään muunkaan kanssa. Koska nukuin eilenkin niin ahkerasti, en luonnollisesti ollut puhelimen päässä kun A ja muut olivat yrittäneet soitella. Ja koska en vastannut, A oli tehnyt omia päätelmiään. Hän oli laittanut minulle viestin, jossa kysyi, enkö enää halua jatkaa hänen kanssaan. Tänä aamuna laitoin hänelle viestin, jossa sanoin, että ei sellaisesta ole kyse, vaan siitä että olin nukkumassa. Tietenkään en voi sanoa, että on ehdottomasti kyse sellaisesta, koska en nyt ole ihan sata varma, mistä tässä oikein on kyse. Enkä tiedä, haluanko ”jatkaa” A:n kanssa vai enkö. Haluanko sen kanssa yhtään mitään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Toisaalla en myöskään tiedä, mitä M:stä haluan. Itse asiassa minulla ei ole siitä aavistustakaan, ja juuri tämä tunteiden kirjo ja sen kirjon puute tekee minut aivan sekopäiseksi. Kai minusta nyt joltain pitäisi tuntua. Varmaan tuntuukin, mutta ehkä tunteeni ovat niin sekavat, etten osaa eritellä tai nimetä niitä. En tiedä, onko asia edes niinkään. Olisi kiva saada tähän sotkuun jotain tolkkua.

 

Sitten on edelleen tämä kolmas kosija, eli J. Sekin oli yrittänyt soittaa minulle eilen, mutta minähän olin autuaasti nukkumassa. Minä en soittanut sille takaisin, enkä edes laittanut sille viestiä. Olisin kai voinut, mutta en viitsinyt enkä oikeastaan jaksanutkaan. Osan ajasta olin niin unen pöpperössä, ettei siitä edes olisi tullut mitään. Tänään voisin laittaa sille viestin, jotta se ei koe tulleensa suoranaisesti torjutuksi. Minusta on nykyään tullut sellainen puhelinta vähemmän kyttäävä tapaus. Jotenkin tuntuu ahdistavalta olla koko ajan tavoitettavissa, mieluummin pidän jonkinlaista lomaa kännykästä. Kaikenmaailman kotkotuksia, sanon minä, vaikka jonkinasteinen puhelinriippuvuus minulla kai onkin.

 

Mutta mitä ihmettä minä oikein selitän? ”Suoranaisesti torjutuksi”? Jaa-a. Torjuahan minun pitäisi tässä joku tai jotkut, tai kenties minun pitäisi toimia niin kaikkien kohdalla? Kaikkiahan minä en saa, enkä kai tahdokaan. Ongelmahan on vain siinä, että en tiedä, mitä tai pikemminkin kenet minä tahdon. On kauhean pitkästyttävää joka päivä jankuttaa samaa. Haluaisin tilanteen jo muuttuvan. Miksi se ei sitten muutu? Pitääkö minun tehdä asialle jotain, vai muuttuuko tämä tilanne tästä itsestään?

 

Olen yrittänyt miettiä, mitä minä kumppaniltani haluan. Siis sellaisia realistisia odotuksia, joita itsekin pystyn täyttämään toiselle edes jossain määrin. Siis niitä niin sanottuja kriteereitä. Niitä ei olekaan mikään mahdoton määrä, kai. Voisin kai oikeastaan miettiä niitäkin. Onko niissä joku pielessä, vaadinko liikaa vai eikö näistä kolmesta oikeastaan kukaan vastaa odotuksiani? Minusta tuntuu, että oikeastaan jokaisesta on täyttämään sellaiset ”pääkohdat” näissä odotuksissani, kun eivät ne tavallisuudesta millään tavalla poikkea. Onko vain sitten niin, että nämä kaikki kolme ovat oikeasti potentiaalisia, mutta minun pitäisi vain päättää, kenet haluan? Vai onko niin, etten voi haluta rinnalleni oikeastaan ketään ennen kuin pääni sisäiset sotkut (joita en varsinaisesti tiedä olevan) ovat selvinneet? Tämän ajatuksen sain ystävältäni, joka pohti omaa ihmissuhdekaaostaan.

 

Niin, haussahan minulla on mies. Se on ehdottomasti ensimmäinen kriteeri, eikä niinkään mahdoton, sillä maailmahan on ”miehiä täynnä”, kuten eräs ystäväni sanoo. Vaikka maailma kuinka olisi miehiä täynnä, niin jotenkin tuntuu että ne sopivat eivät joko osu kohdalleni tai sitten kun ne osuvat, on minulla jotain niin pahasti pielessä, ettei minusta ole virittelemään yhtään mitään kenenkään kanssa. En koe, että oma sisäinen maailmani olisi varsinaisesti mitenkään sekaisin, mutta niin kuin sanoin, ystäväni sen ajatuksen minun päähäni varsinaisesti pisti. Siispä tässä olen pohtinut kaikennäköistä.

 

No, suoritaan vaikka aluksi tästä pinnallisuudesta pois, eli otetaan ensimmäisenä ulkonäkö. Sen suhteen minulla ei ole muita vaatimuksia, kuin että mieshenkilö olisi edes hieman pitempi kuin minä, jotta emme näyttäisin aivan hullulta yhdessä. Minä en ole mikään superpitkä. Ihan normaalipituinen, joskaan minulla ei koskaan ole minusta kovin paljon pitempää seurustelukumppania ollut. En tiedä, mistä se johtuu. Minua se ei ole häirinnyt, mutta miestä on. Eräs sanoi tuntevansa itsensä idiootiksi, kun on naista lyhyempi. Minä yritin saada miehen ajattelemaan ihan muita asioita ja olemaan ajattelematta tuollaista typeryyttä, mutta mies ei vain päässyt päähänpinttymästään eroon. Pituuseromme ei ollut huomattava eikä myöskään tuntuva. Kyse oli ihan sentistä parista, mutta ilmeisesti se oli tälle kyseiselle hepulle liikaa. Tosin ei meidän suhteemme siihen kaatunut, vaikeutti vain hieman entisestään.

 

Ihmeellisempiä ulkonäkövaatimuksia minulla ei ole. Miehen ei tarvitse muistuttaa ketään muuta kuin itseään. Hän voi vapaasti olla minkä näköinen hyvänsä, kunhan näyttää ihmiseltä. Ja jokainenhan siis näyttää ihmiseltä, sanottakoon vielä näinkin. Hänellä ei tarvitse olla tietyn väriset silmät, eikä tietyn väriset hiukset. Tosin olisi ihan mukava, jos hänen hiuskuontalonsa ei muistuttaisi papukaijan väritystä… Ja olisi myös mukavaa, jos se tukka kuitenkin olisi päässä. Ruumiinrakenne saisi olla lähellä omaani, siis sopusuhtaista ihmistä haen. Ei liian laihaa, eikä liian lihavaa.

 

Luonteeltaan minun kumppanini pitäisi olla rehellinen ja luotettava. Ne ovat kaksi äärimmäisen tärkeää ominaisuutta, varmaan kaikista tärkeimmät. Luottamuksenhan sanotaan olevan ihmissuhteiden perusta, ja mikä ettei. Eihän siitä tule mitään, jos aina joutuu epäilemään toisen sanomisia tai tekemisiä. Rehellisyyttä arvostan myös, mutta toisaalta en pidä tästä niin sanotusta ”liiasta” rehellisyydestä. Tiedättekö, mitä se on? Esimerkiksi en halua välttämättä kuulla olevani kenenkään korvike, tai mitään kovin intiimiä miehestä ja hänen entisestä tyttöystävästään. Minusta suoraan voi sanoa hienovaraisemminkin, ja intiimit asiat ovat yleisesti ottaen ihan vain kahden kauppa, eivätkä kuulu kolmansille osapuolille, kuten uusille kumppaneille.

 

Luonteenpiirteistä vielä. Jonkinlainen huumorintajukin olisi oltava. Siis eihän kukaan halua, että toinen on kuin puupökkelö tilanteessa kuin tilanteessa, ja suurin piirtein itkee aina silloin kun muut nauravat. En halua rinnalleni niin sanottua tyhjännaurajaa, mutta kyllä ihmisen pitää hauskaakin osata pitää ja myös nauraa. Vakavuuttakin pitää löytyä ihan sillä lailla sopivissa määrin, mutta ei aina saa olla kuin hautajaisiin menossa.

 

On myös tärkeää, että toinen on muuten ”mukava”, että ”kemiat” ikään kuin natsaavat yhteen. Siis että minulla synkkaa sen miehen kanssa. Muutenhan koko hommasta ei tule mitään. En minä oikeastaan muuta osaa sanoa, näin äkkiseltään… Olisi mukava, jos toinen pystyisi viettämään aikaa isommallakin porukalla, mutta olisi myös osattava olla joskus ilman hirveää lössiä. Siis ihan siksi, että minä en välttämättä aina viihdy sadan ihmisen keskellä, mieluiten olen parin tyypin seurassa, vaikkapa.

 

Mitähän muuta. En välttämättä aseta mitään kriteereitä ihmisen menneisyydelle, koska jokaisella sellainen on. En tiedä, onko ihmistä, jolle voisin ihan vapaasti puhua kaikesta siitä, mitä minulle on jo tähän ikään mennessä tapahtunut. Uskokaa pois, minun elämääni kuuluu muutakin kuin kynsien viilailua ja meikkaamista. Se on melko paljon se, mutta sanotaanko, että tällä hetkellä koen että ne ihmiset ovat harvassa, jotka oikeasti voisivat tajuta jotain. En edes tiedä, kelle voisin kertoa noista. Sanotaanko, että en tiedä, voisinko kertoa edes A:lle niistä asioista, vaikka sanotaanko, että se aika paljon ymmärtäisikin. Toisaalta siinä on taas sellainen tietty puoli, miksi se nimenomaan ei ymmärtäisi, joten luultavasti en kertoisi sillekään. M taas varmaan säikähtäisi. J:stä en tiedä, mitä se ajattelisi, koska en ole niin hyvin siihen tutustunut.

 

Minulle on aivan sama, missä ammatissa toinen on tai miksi hän opiskelee. En tarkoita, että tämä olisi sillä tavoin yhdentekevää, ettei se kiinnostaisi minua, mutta sillä ei ole ihmissuhteen kannalta merkitystä.

 

En halua kovin alkoholiin menevää tyyppiä, koska itsekään en ole sellainen. Tupakointi menettelee, mutta mieluummin ei sitäkään. Huumeidenkäyttö on ehdottomasti poissuljettu.

 

Haluaisin myös sellaisen ihmisen seuraan, joka olisi mahdollisesti kiinnostunut vaikkapa kulttuurista. En tarkoita nyt mitään suomalaista tapakulttuuria, vaan esimerkiksi jossain määrin musiikkia ja taidetta. Siis että joka ymmärtäisi hieman vaikkapa klassisen musiikin päälle. Itse en sitä kovin usein kuuntele, mutta soitinhan minä klassista kitaraa yli kymmenen vuotta Konservatoriolla, ja siksi kyseessä on minulle tärkeä asia.

 

No jaa, minä kun katselen tässä näitä kirjoittamiani lauseita, ne eivät tunnu kovin mahdottomilta. Tosin tämä viimeinen kappale tuottaa vaikeuksia, sillä tuota vastaavaa ihmistä en oikeasti ole vielä löytänyt. Lieneekö sitten oikeasti mission impossible?