Voi hyvät surkeat. Olenko koskaan sanonut, että on tosi mukavaa olla pidetty? Että on kivaa, kun joku ihailee ja aivan loistavaa tuntea itsensä rakastetuksi ja tärkeäksi? Vielä mahtavampaa on tietty saada nämä kaikki samaan aikaan. Eikö olekin imartelevaa, kun joku ihailee ja kehuu sinua kauniiksi ynnä muuta? Minä ainakin nautin siitä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

No, eräs mies, S nimeltään, on yrittänyt soittaa minulle. Olen sen verran raukkamainen tapaus, että en ole uskaltanut tai kehdannut sanoa, että minua ei ehkä sittenkään kiinnosta. Niinpä niin, ehkä se syy löytyy tuosta edellisestä kirjoituksestani, joka käsittelee sitä, että kun on haku päällä ja huomaa että on kysyntää, niin yhtäkkiä ei huvitakaan, tai ei kiinnostakaan, tai rupeaa pelottamaan koko hela hoito. S on mukava. S ei ole edes ruma. Katseen kestävä mies, joka opiskelee hyvää ammattia varten. Hän haluaisi kovasti tutustua minuun paremmin.

 

Ja edelliseen kappaleeseen liittyen voitte varmaan arvata, miten on käynyt kun S on soittanut minulle? En ole halunnut vastata puhelimeen. Ei siksi, että jotenkin karsastaisin S:ää. Tuntuu vain, että en tahdo rupatella puhelimessa aivan ventovieraiden ihmisten kanssa. Tuntuu kiusalliselta, kun se koko ajan on pyytelemässä minua jonnekin, eikä minua huvita lähteä.

 

Edellisenä iltana sanoin, että täällä nukutaan, enkä voi siksi lähteä enää ulos, sillä ovet paukkuvat. Ja hyvät ihmiset, se on totta. Tässä osoitteessa asuu ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsevat ja ansaitsevat yöunensa. S alkoi siinä sitten selittää, että enkö muka voi lähteä ulos laittamalla oven kiinni hiljaa. Teki mieleni karjaista, että etkö sinä nyt hemmetti soikoon ymmärrä, että omakotitalossa tämä ehkä onnistuukin, mutta kerrostalon ovet rapsahtavat ja napsahtavat aika lujaa kiinni, vaikka ne koittaisikin laittaa hiljaa. Tässä kun ei ole toisella puolella kahvaa, kuten omakotitalojen ovissa yleensä on. Sen sijaan sanoin vaan, että se ei oikein taida käydä päinsä, sillä olen aika väsynyt ja menossa nukkumaan. Kello oli silloin yksi, ja menin vasta aamuhämärissä nukkumaan, mutta mitä siitä. En vain raatsinut sanoa, että minä en kerta kaikkiaan tahdo. Sanoin myöskin, että en tahdo aiheuttaa kotona riitaa. Miksi minun pitäisi aiheuttaa riitaa, kun voin olla riitelemättä? Sitä paitsi totta puhuakseni herään itsekin usein aamuisin, kun täältä lähdetään töihin ja ovi kolahtaa kiinni. Miten minun uneni jotenkin pitäisi erota vanhempieni unista?

 

S on laittanut minulle pari viestiä tänään. Yhden hän laittoi jokin aika sitten, enkä minä lukenut koko viestiä. En siksi, että tiesin että viesti oli häneltä, kun en edes vilkaissut koko viestiä ennen kuin vasta hetki sitten. S nimittäin soitti minulle vieraasta numerosta – omastaan hän ei soittanut. Ehkä siksi, että halusi nähdä, vastaanko minä ollenkaan, vai onko kyse vain hänestä. Minä idiootti menin vastaamaan. Puhelun jälkeen älysin lukea viestin, ja mitä siellä oli – viesti S:ltä. Kovasti kyselee, haluaisinko lähteä hänen kanssaan kävelylle.

 

Arvatkaa mitä? Minä idiootti tulin hätäpäissäni luvanneeksi, että ”Juu, mikäs siinä. Nähdään yhdentoista aikaan tuossa grillillä.” Ja S oli varmaan onnensa kukkuloilla. Okei, olisihan se ihan kiva tavata – mutta miksi se ei hitto vie voi tavata päivällä, ja miksi ihmeessä sen pitää pommitella? Miksi minun piti mennä lupaamaan noin? Ja fuck, aikaa on peräti kymmenisen minuuttia. Tietokoneen kello ainakin näyttää olevan kymmentä vaille yksitoista. Miten minä muutenkaan voisin mennä tällaisena tapaamaan jotain miestä? Olen hikinen. Hiukseni ovat likaiset. Meikit eivät ole viimeisen päälle, sillä satuin nukkumaan meikit naamassa ja lähinnä parantelemaan niitä aamulla. Naamani pesin kyllä aamulla, mutta nyt ollaankin jo illassa. Hiukseni ovat myös hieman sekaisin, eivätkä ollenkaan sellaisessa ojennuksessa, että hurmaisin ketään muuta paitsi ehkä jonkun aidon ja oikean variksenpelättimen from heinäpelto. Siispä minun pitäisi ensin käydä suihkussa, sen jälkeen meikata, ja sitten vielä valkata jotain kivaa päälle pantavaa. Enkä minä nyt ihan oikeasti jaksaisi. Voisin jaksaa lähteä ulos omaksi ilokseni, mutta en oikeasti viitsi eikä minua huvita.

 

Mikä into sillä on kävellä? Minä olen ollut tänään kaksi kertaa kävelyllä, ja jälkimmäisellä kerralla satoi vettä. Hmm. Vilkaisin juuri ikkunasta ja näyttää siltä, että siellä sataa edelleen. Vettä ei sada kaatamalla, mutta toisaalta minua ei huvita toiseen kertaan mennä kastelemaan farkun lahkeitani tai kenkiäni ja saada flunssaa, kun olen häthätää siitä entisestä taudinpoikasesta parantunut. Se ei tunnu välittävän sateesta ollenkaan. Minäkään en ole sokerista. En ole hienohelma, vaikka siltä saattaa vaikuttaa. Viihdyn sateessa joskus jopa erinomaisesti.

 

Yksi syy, miksen juuri nyt välitä tavata S:ää on se, että mieleeni nousee väkisinkin muutama hyvä kysymys S:stä. Siis, onkohan se nyt ihan normaali? En tarkoita, että tuomitsisin ihmisen sen perusteella, jos haluaa kävellä sateessa. Minun puolestani kävelköön jokainen aivan missä ja millaisessa ilmassa tykkää. Mutta kun minulla on nyt sellainen olo, että tekisi mieli sanoa sille S:lle että ”Kävele kuule keskenäs”. Ehkä siksikin, että nämä sen kävelyehdottelujen ajankohdat on aina joskus myöhään illalla ja jopa yöllä. Nukkuukohan se koskaan? Minä saatan nukkua vähän, mutta tuntuu että tuo ei nuku koskaan. Se on väsynyt ja sillä on aina tylsää, mutta silti se ei nuku. Se hinkuu kävelylle niin paljon kuin kerkeää. Ja aina myöhään. Luulisi jotain senkin ymmärtävän. Siis jos vastaus kysymykseen ”Mitä teet?” on, että tulin juuri suihkusta kun kello on 11 maanantai-iltana, niin luulisi sen tajuavan etten välttämättä ole lähdössä enää sinä iltana mihinkään. En tiedä, mitä S itse touhuaa suihkusta tultuaan, mutta ilmeisesti se on aina valmiina menossa baanalle.

 

Puhelin vilkahti ja viestiä pukkasi. Taisipa olla S:ltä. Tuntemattomasta numerosta tuli puhelukin, joka sekin taisi olla S:ltä. Raukka kun olen, en vastannut.