Tänään on yksi niistä päivistä, jolloin sisäinen kipu tosiaankin laittaa miettimään, että entä jos riisuisin itseni alasti ja huutaisin niin kauan, kunnes joku veisi minut pois? Näin en tosiaankaan ole toiminut, enkä ole edes aikeissa, mutta miettiähän saa kaiken näköistä. Ihmismieli on siitä erikoinen, että mieleen saattaa juolahtaa hulluiltakin tuntuvia asioita, eikä se silti tarkoita sitä, että jokin olisi vialla. Minussa ei ehkä ole kaikki aivan kohdallaan, mutta toistaiseksi olen onnistunut pysyttelemään melko tervejärkisenä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Mikä on kyllä ihmeellistä, kun ajattelee historiaani. Tai menneisyyttäni, mitä nimitystä siitä nyt sitten halutaankaan käyttää. Menneisyydessäni on tapahtunut paljonkin asioita, mutta pahimmat niistä ovat ehdottomasti yläasteen aikana tapahtuneita. Olinhan rankasti koulukiusattu. Ei ole todellakaan liioittelua sanoa, että suurin piirtein koko yläaste tuntui olevan minua vastaan. Jos mielipidettä asiaan mentäisiin kysymään koulun silloiselta rehtorilta, vastaus olisi luultavasti, ettei mitään kiusausta ole koskaan ollutkaan. Jos mielipidettä kysyttäisiin koulun silloiselta vahtimestarilta, vastaus oli että kiusaamista ehdottomasti tapahtui. On mielenkiintoista, miten kaksi saman katon alla työskentelevää ihmistä voi nähdä asian niin eri tavalla. No, lohdullista on, että edes toinen heistä näki asian prikulleen sellaisena kuin se oli.

 

En sano, että millään tavalla kannatan näitä kouluampumissysteemejä. En todellakaan. Ne ovat todella järkyttäviä ja surullisia asioita. En missään nimessä haluaisi tai toivoisi sellaisia enää tapahtuvan. En myöskään puolustele ampujia.

 

Siitä huolimatta joudun valitettavasti toteamaan, että jollain tasolla ja tavalla jopa ymmärrän, MIKSI tällaista tapahtuu. Ei, älkää tulko pidättämään minua. Älkää viekö minua tutkituttamaan päätäni. Puhun nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä. Olin itse koulukiusattuna melkein koko peruskouluajan, ja tiedän todellakin, ettei se ole mitään herkkua. Ymmärrän, millaisia henkisiä ongelmia kiusaaminen voi uhrille aiheuttaa. Itselläni ei saman luokan ongelmia ole ollut, mutta tajuan silti, millaisiksi ne voivat kehittyä.

 

Sitä paitsi mielessäni on yksi ajatus, joka kaipaa pikaista vastausta. Aina puhutaan siitä, että kiusaajilla on paha olo ja huono itsetunto ynnä muuta. Kiusattu saa tukea, mutta monesti kiusattu kokee puhumisen kuraattorille tms. virkaihmiselle ikään kuin rangaistuksena, eikä koe saavansa siitä apua. Näin oli minun kohdallani – en halunnut nimittäin puhua kuraattoreille enkä myöskään terveydenhoitajille. Toivoin, että kiusaajien pahalle ololle olisi tehty jotain. Koska jos on todella niin paha olo, että pitää ryhtyä kiusaamaan, eikö sillekin kuuluisi tehdä jotain?

 

Päättäjät ja viisaat tietäjät, missä olette? Kysymykseni kaipaisi vastausta.