Juu. Erottuani entisestä seurustelukumppanistani, jonka kanssa siis seukkasin peräti kolmisen vuotta kaiken kaikkiaan vietin vaiheen, jolloin ajattelin että minä en tarvitse elämääni minkään valtakunnan miehiä vielä pitkiin aikoihin. Toisin kuitenkin kävi, ja taas olen sellaisessa pyörityksessä, että oksat pois. Jokin aika sitten aloin seurustella taas, mutta kaikki ei suinkaan sujunut niin kuin olisi pitänyt. Erosimme ”määrättömäksi ajaksi” minun tahdostani. Sanoin, että en ehkä olekaan valmis seurustelemaan juuri nyt kenenkään kanssa. Toivoin, että voisimme olla ystäviä. Tälle uudelle seurustelukumppanilleni se kävi vallan mainosti. Ilmeisesti hän pitää itsestään selvänä, että palaamme yhteen.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Minä en pidä. Ei sillä, etten pitäisi hänestä. Ei sillä, etten viihtyisi hänen seurassaan tai tykkäisi olla hänen lähellään. Pidän hänestä erittäin paljon ja viihdyn hänen seurassaan ja lähellään vallan mainiosti. Joskus herää jopa kysymys, että missä muualla tai kenen kanssa voisikaan olla parempi. Siihen en ole löytänyt mitään kummempaa vastausta, mutta sisimpäni yksinkertaisesti vastaa, että ”Jossain, jonkun muun kanssa.” Kuka lieneekään sitten se joku, tai mikä mahtaakaan olla se paikka, jossa olisi parempi.

 

Jotta ei syntyisi vaikutelmaa, että valehtelen hänelle jo tässä vaiheessa, ilmoitin hänelle jo etukäteen miettiväni asioita kaikelta kannalta. Kerroin, että en ole varma mitä haluan, ja haluanko tai pystynkö ylipäätänsä seurustelemaan oikeasti nyt tiettyyn ajanjaksoon. Kerroin, että pidän hänestä ja tunnen oloni hyväksi hänen lähellään. Valitettavasti kerroin myös, että en ole täysin varma, tulemmeko palaamaan yhteen. Sanoin, että jos hänestä tuntuu siltä, hän voi jatkaa elämäänsä jo tässä vaiheessa. En minä tahdo olla kenenkään elämisen tiellä, sillä minusta ei todellakaan ota selkoa tässä tilanteessa. Hän sanoi, ettei jatka elämäänsä eteenpäin, ennen kuin minä olen saanut ajatukseni järjestykseen. Huomautin, että siihen voi mennä pitkä aika. Että en edes itse ole selvillä, kuinka pitkä se pitkä todellisuudessa on. Häntä ei kuulemma haitannut, mutta luulen, että ennen pitkää se alkaa haitata jollain tavalla. Kuka jaksaa odottaa loputtomiin, jos toinen ei tunnu pääsevän mihinkään lopputulokseen?

 

Hän tuli kysäisseeksi minulta, olenko minä jatkamassa elämääni eteenpäin, mahdollisesti jonkun toisen miehen kanssa, kun kerran tulin ”antaneeksi luvan elämässä eteenpäin menoon”. Vaikenin, mutta vain hetkeksi. Tiesin, etten voisi sanoa, että aion – koska totta kai minä jollain tavalla etenen elämässäni, mutta että yksin vai jonkun toisen kanssa, eihän siitä ole varmuutta ainakaan vielä. Oli myös melkoisen selvää, että en voisi vastata ”Ehdottomasti en”, koska tämäkään ei ole vielä varmaa. Ja koska yhdistetty kyllä ja ei olisi aivan liian monimutkainen selittää ja myös liian tuskallista toiselle osapuolelle, tyydyin sanomaan, että ”En tiedä, luultavasti en.”

 

Tunnen oloni aika kauheaksi. Miksi sanoin noin, kun aivan selvästi minulla on sellaisia aikeita. Ehkä en vain tunnistanut noita tunteita tai aikeita vielä siinä vaiheessa, kun keskustelimme asiasta. Ehkä ajatukseni eivät olleet vielä täysin seljenneet minulle. No, aikeita toki saa olla, eiväthän kaikki aikeet etene tekoihin saakka.

 

No, nyt olen sitten ollut ikään kuin haku päällä. Olen yrittänyt tutustua uusiin ihmisiin selvittääkseni, voisiko minulla olla tulevaisuutta edes jonkin matkaa jonkun muun kanssa. Olen törmännyt kiinnostaviin tyyppeihin, mutta samalla olen törmännyt myös sellaisiin vähemmän kiinnostaviin tapauksiin. Kiinnostavista on noussut pinnalle peräti kaksi, loppujen kanssa olo on vähän sellainen ”hällä väliä”, enkä oikein pääse heidän kanssaan juttuun. En sitten tiedä miksi. Juttuun tulen heidänkin kanssaan siinä määrin, että voisin ajatella ystävyyttä – en kuitenkaan mitään muuta. Näiden kahden kanssa tuntuu, että voisihan tuosta jotain vielä tullakin, jos molemmat sitä haluavat.

 

Joistain tyypeistä olen aluksi ollut kiinnostunut. Ilokseni olen huomannut, että perhana, minullahan onkin kysyntää. Tietysti sellainen kohottaa itse tuntoa, kun edes joku, peräti monta ihmistä, on kiinnostunut. Olen kai aika surkea, jos haluan kohottaa oman arvon tuntoani tuollaisilla asioilla. Niin se nyt vain on… Palatakseni aiheeseen, yhtäkkiä minua ei ole huvittanutkaan jatkaa juttua sen pidemmälle. Ei välttämättä siksi, etten olisi kiinnostunut tai että heissä olisi jotain vikaa. Tuntuu, että se vika on enemmänkin minussa ja minun pääni sisällä, kuin heissä. Ja minä kun niin haluaisin seurustella, ihan oikeasti. Haluaisin joskus viedä jonkun kotiini näytille, että tässä tää nyt on. Ja olisi ihan kiva, että muutkin kuin minä iloitsisivat asiasta. Näin kun on valitettavan harvoin käynyt, tosin tietyllä tasolla ymmärrän kyllä miksi.

 

On eräs M jonka kanssa heitän läppää ihan kaikista asioista. Olemme jopa puhuneet luistelusta, josta en olisi uskonut välttämättä päätyväni keskustelemaan kenenkään kanssa. Aihehan ei sinänsä ole mitenkään omituinen, mutta minulle on outoa päätyä keskustelemaan tuon kaltaisista asioista. Aiheet, joista minä olen tähän mennessä miespuolisten mahdollisten seurustelukumppaniehdokkaitteni kanssa keskustellut, ovat olleet hieman erilaisia. Tavallisia, mutta eri tyyppisiä. Johtuen luultavasti siitä, että miehetkin ovat olleet eri tyyppisiä kuin M. Voisin todellakin ajatella jotain tulevan M:n kanssa. Hänen kanssaan on oikeasti helppo puhua, vaikka en edes tunne häntä niinkään paljon. Yhtenä päivänä juttelimme kuutisen tuntia. Välillä olimme hiljaa, mutta sekin tuntui oikeastaan aika luontevalta.

 

Sitten on tämä A. A on myös mukava. Hänen kanssaan voi myös puhua asiasta kuin asiasta. Minulle on tullut selväksi, että A on kiinnostunut minusta. Hän soitti minulle tuossa joku aika sitten, ja kertoi ikävöivänsä minua. Se tuntui ihan järjettömän hyvältä. A:lla on ehkä hieman kiire asioiden kanssa, enkä tiedä, olenko valmis menemään satasta, kun minulle sopivampi vauhti olisi tässä vaiheessa luultavasti puolet siitä.

 

Mietin tässä vain, että olenkohan sitten oikeasti valmis seurustelemaan. Siitäkö tämä koko härdelli on kiinni ja siitäkö tämä minun epävarmuuteni johtuu. Inhoan epävarmuutta, koska se aiheuttaa pelkoa. Myös pelko aiheuttaa epävarmuutta, joten inhoan sitäkin. Ja nämä molemmat tunteet ajatellen ihmissuhteita, aiheuttaa minulle se, että kiinnyn johonkin ihmiseen. Nimittäin jos minä kiinnyn, niin sitten kiinnyn tosissani ja koen todella voimakkaita tunteita. Toinen vaihtoehto on, että en kiinny ollenkaan. Pitäminen on toki eri asia, mutta nythän ei olekaan puhe varsinaisista ystävyyssuhteista. Huoh. Minä pelkään rakastumista ja rakastamista. Seurustelua ja ihastumista. Niiden kaikkien tuomia tunteita. Miten voin samaan aikaan haluta ihmisen rinnalleni ja samaan aikaan olla peloissani? Elämä on sitten kummallista. Ja vaikeaa.