Päivä päivältä ihmissuhdesotkuni tuntuvat menevän sekavammaksi. Niin, yhtenä päivänä haluan yhtä ja toisena toista. Yhtenä päivänä tuntuu tältä ja toisena tuolta. Yhtenä päivänä tuntuu elämä olevan aika varmalla pohjalla, mutta toisena päivänä homma taas tuntuu menevän käsittämättömän solmuun, ja alan epäröidä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Miksi tämän pitää mennä näin? Tuskinpa kukaan voi tähän vastata – tai jos voikin, niin hyvä. Voi, kun olisin itse kyllin viisas että voisin vastata tuohon kysymykseen, ettei tarvitsisi kysellä keltään muulta... Alkaa tympiä jo tämä ihme tunteiden ailahtelu ja tällainen… Mitä tämä nyt sitten onkin. Lisäksi saan päänsäryn erittäin tehokkaasti, jos mietin tällaista. Enhän minä tällainen ennen ollut! Jos ihastuin, niin sitten ihastuin. En minä muuttanut mieltäni heti seuraavana päivänä tai seuraavalla viikolla. En minä alkanut epäröidä heti hetken päästä. Enkä minä ollut jatkuvasti kahden tai kolmen tulen välissä tietämättä mitä minä kellekin sanon tai sanonko kellekään mitään.

 

Aloitetaanpa nyt taas sitten alusta. Tässähän ei muuten pysy kukaan kärryillä, en edes minä itse vaikka minullahan tässä pitäisi olla kaikki langat käsissäni. Tilannehan on se, että minä olen tässä show'ssa se varsinainen päähenkilö. Kaksi minua tiiviisti seuraavaa ovat ehdottomasti A ja M. Eikä siinäkään vielä mitään, kun J:llä on myös kovasti pyrkyä ties minne, enkä minä uskalla luvata sille minkäänlaista nostetta, kun en taaskaan tunnu tietävän mitä haluan. Herran tähden, sanoinhan että niiden lankojen pitäisi olla minulla, mutta ihan selvästihän ne ovat ihan jossain muualla.

 

Onhan se mukava että on joku joka piirittää. Tai vaikka että niitä on useampikin. On mukava nauttia sellaisesta huomiosta, siis en tarkoita mitään kamalan räikeää huomiota mutta tiedättekö sen tunteen, on mukava kun joku osoittaa kiinnostustaan ja on kiinnostunut. Minulle tuollaista on tapahtunut niiin pitkä aika sitten, että koen jopa varsinaisena ihmeenä, että edes herätän jossakin jotain muutakin kuin närästystä. On myös mukavaa huomata, ettei kai sitten olekaan niin hirveän toivoton kuin on kuvitellut. Siis en minä tiedä, olenko pitänyt itseäni niin kovin toivottamana muina kuin epätoivon hetkinä, mutta kuitenkin.

 

Niin. Aluksi A oli se niin sanottu kirkkain tähti, jonka loistetta minä suorastaan palvoin. Ja mikäpä ettei, onhan sitä huonompiakin tarjokkaita tullut elämässä vastaan kuin A. Jonkin ajan päästä aloin kuitenkin miettimään elämääni. Mitä minä haluan, millaista elämäni on jos alan säätämään jotain A:n kanssa. Otin takapakkia ja sitten peräännyin täyttä kyytiä kuitenkaan sulkematta vielä mitään pois. M alkoi tuntua tässä vaiheessa kiinnostavammalta yksilöltä, ja tuntuu kai siltä ajoittain edelleenkin. Mutta siis nyt ollaan siinä tilanteessa, että jostain syystä minua ahdistaa molemmat. En tiedä oikein, kumpaan suuntaan ottaisin askeleita, A:n vai M:n. Jostain syystä se A-tunne heräsi taas uudelleen, enkä ole ollenkaan iloinen siitä. Se kun ei ole pelkästään hyvä asia, sanoisinko että pidemmän päälle siinä on enemmän huonoja puolia. Huoh. M kiehtoo minua myös edelleen.

 

Jos tuossa olisi kaikki, elämäni varmaan luistaisi vielä jotenkuten eikä minun tarvitsisi ahdistua kuten nyt. Mutta kuten aiemmin sanoin, tässä on vielä yksi sivuosan näyttelijä, nimittäin J. Se on ollut koko ajan kehissä, mutta ei sillä tavoin kuin A ja M.Itse asiassa olen yrittänyt sen pitää ulkona kaikesta tästä siksi, että olisi edes yksi ihminen jonka takia minun ei tarvitsisi ahdistua. Ei ole nimittäin kiva, että ahdistuu heti kun ajattelee jotain ihmistä. En haluaisi asioiden olevan niin, mutta sellaisiksi ne ovat nyt menneet. J piirittää minua ihan liikaa, jotta voisin ajatella sitäkään ihan vain tavallisena tallaajana jolla ei ole minulle mitään sen suurempaa merkitystä.

 

Aiemminhan pohdiskelin, pitäisikö minun antaa J:lle se sen kaipaama mahdollisuus. En oikein tiennyt, mitä tekisin, koska koin että tässä "pelissä" on jo tarpeeksi tyyppejä mukana. Niin, enkä minä tarkoita että tämä on nyt sellaista peliä, siis mitenkään tarkoituksellista. Tämähän siis ei ole yhtään mukavaa minusta. Mutta palatakseni J:hin ja sen mahdollisuuteen... Ilmeisesti minun ei ole tarvinnut sanoa asiaan yhtään mitään, kun se on itse päättänyt ja päätellyt saavansa mahdollisuutensa. Sanokaa pois, ettei tuosta kannata välittää eikä siitä kannata perustaa, mutta vaikea sitä on olla ajattelemattakaan kun se kaikkensa tekee jotta saisi huomioni käännettyä itseensä. Se laittaa pasmani sillä tavoin sekaisin, että minua alkaa kohta lähinnä oksettaa jos ajattelen noista kolmesta yhtäkään.

 

Kummaa, miten tilanne voi yhtäkkiä riistäytyä hallinnasta. Käsistähän tämä on jo lähtenyt ajat sitten. Jos sitä ei kukaan muu huomaa tai tiedä, niin minä en ainakaan voi olla huomaamatta. Tyypeillä on tunkua enemmän kuin pääsyä, enkä minä halua kolmea tyyppiä vaan ainoastaan yhden. Minä en halua mitään yhdenillansuhteita kenenkään niistä kanssa, enkä minä myöskään halua treffailla niitä kaikkea kolmea samaan aikaan. Mutta kun ne eivät ymmärrä, että tarvitsen jonkinlaisen hengitysraon, jotta voin selvitellä rauhassa päätäni ja ajatuksiani. Ne eivät tosiaankaan ymmärrä tai sitten ne eivät halua ymmärtää. Oli miten oli, tässä ymmärryksen puutteessaan ne eivät tosiaan anna minulle sitä kaivattua lisähappea vaan päinvastoin vievät sen ainoankin jäljelläolevan. Niinpä siitä ei voi seurata mitään muuta kuin ahdistus.

 

Niin, ja miksi nämä tunteet heittelehtivät tällä tavalla "edes takaisin"? Onko se ylipäätänsäkään normaalia tai edes jotain siihen suuntaan olevaa? (Pitäisikö lähettää kysymys jollekin palstalle tyyliin "Täällä on yks 12-vuotias tyttö. Mulla on kolme poikaystäväehdokasta, mutta en osaa päättää kenet niistä ottaisin. Yhtenä päivänä haluan yhden, ja toisena toisen, ja sittenkin niiden järjestys muuttuu. Kolmaskin on kovasti tyrkyllä, mutta en tiedä alkuunkaan, mitä sen kanssa tekisin.") Niin, en siis ole kahtatoista, vaan ensi vuonna täyteen tulee kaksikymmentä, mutta jokainen varmaan tajusi mitä tuolla hain... Ei tunnu mukavalta tämä mieleni ailahtelu, ei ollenkaan... Ja ei tämä sellaista ole, että tuudittautuisin jotenkin nyt siihen luuloon, että nyt menee hyvin tai nyt en muuta mieltäni. Ongelma on siinä, että en oikeastaan voi tuudittautua yhtään mihinkään, koska tiedän, että kohta kaikki lähtee taas luisumaan johonkin toiseen suuntaan. Ja sitten se luisuminen näköjään jossain vaiheessa tapahtuu.

 

Enpä olisi kuvitellut, että minun ihmissuhdeongelmani tulevat joskus olemaan tällaisia. Olen aina kuvitellut, ettei minulla ole ongelmaa kuin korkeintaan yhdestä miehestä kerrallaan, mutta kolme kerralla on jo aikamoinen tungos tuohon yhteen verrattuna.

 

Ja sitten vain joku viisas kertomaan, että mitähän hemmettiä tässä nyt sitten tehdään?