Aluksi: Olen ilmeisesti alkanut viipymään entistä pidempään A:n ajatuksissa. Sitä on mukava ajatella, siis että on jonkun ajatuksissa. Kaipa A minusta pitää, tuskinpa se muuten minua ajattelisi. Kovasti puhuu kaikennäköistä siitä, mitä joskus tulevaisuudessa voisi olla tai miten asiat voitaisiin järjestää. En panisi ollenkaan pahakseni, vaikka niin tehtäisiinkin. Mutta minunkin pitää saada asioita järjestettyä tässä. Tosin ei nyt vielä, ei edes tämän viikon aikana tai mitään… On asioita, joita en jaksa alkaa tässä ihan sanatarkasti listaamaan, mutta sanotaanko nyt näin että kaikenlaista yleiseen käytäntöön liittyviä asioita. Samalla myös tunne-elämäni pitäisi kai saada kuntoon. Mutta luultavasti se menee niin, että kaikki aikanaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

A ei taida olla ainut, joka minua ajattelee. M sanoi tänään, että ihmettelee, miten on alkanut tuntea minua kohtaan näin voimakkaasti näin lyhyessä ajassa, kun emme kuitenkaan kunnolla tunne. Sanoin, ettei sekään minua tyystin kylmäksi jätä, ja että ihmettelen samaa itsekin. Miten voisinkaan olla ihmettelemättä, on tämä sen verran ihmeellistä. Ihmetykseni olen tainnut ilmaista todella usein, joten tämä kai alkaa pikku hiljaa kuulostaa siltä, että minulla on päällä se sata kertaa ennemmin soinut levy. Kaipa minun kuitenkin täytyy jankuttaa samaa niin kauan, että asia on selvä sekä itselleni että muille – etupäässä itselleni.

 

En voi kuitenkaan mitään sille, että mietin näitä asioita ja näitä kahta ihmistä oikeastaan koko ajan. Toinen heistä on ollut ajatuksissani useammin ainakin tänään, ja se on kyllä ensiksi mainittu herra, elikkä A. Olen koettanut pohtia, miten paljon tässä tulee taas olemaan pelissä, jos otan ja ihastun A:han oikein kunnolla. Miettien nyt vaikka edellistä suhdettani, ainoaa ”kunnon” suhdetta, joka minulla ikinä on ollut. En tarkoita nyt yksinomaan sitä, että pelkään satuttaa itseni. Mietin myös hieman muita puolia, jotka minun tilanteessani on hyvä ottaa huomioon, ja oikeastaan pakkokin.

 

En tiedä vielä, mihin lopputulokseen päädyn, mutta sanotaanko vaikka näin, että suhde pitäisi salata ainakin yhdeltä ihmiseltä, ainakin joksikin aikaa. En tiedä, miten hän reagoisi saadessaan tietää. En viitsisi riidellä enkä tapellakaan, mutta enhän minä voi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, josta hän pitää, vaan sellaisen, josta itse pidän. Enkä haluaisi, että välitkään menee poikki tämän ihmisen kanssa miehen takia. Elämä on sitten tehty ihmeellisen vaikeaksi. Tuntuu, kuin minun kohdallani olisi jatkuvasti kyse valinnoista, siis siitä että jos valitsen yhden, niin toista en sitten saa. Eli jos valitsen sovun perheeseeni, niin siihen ei kuulu A, tai jos kuuluu, niin se ei tule heidän tietoonsa. Salailu on raskasta, tiedän sen jo entuudestaan.

 

En kertakaikkisesti jaksa alkaa selittää, mistä tässä kaiken kaikkiaan on kysymys, mutta rivien välistä voi ehkä lukeakin jotain. Ei ehkä koko tarinaa, mutta osittain asioita. Tiedän, että perheeni ei tarkoita minulle pahaa. Hyväähän he minulle vain toivovat, ja siitä johtuukin se tietty suojelevaisuus, jota he harjoittavat. Liekö se sitten samalla jotain muutakin, jota en edes viitsi alkaa analysoimaan tai nimeämään. Tuntuu kuitenkin välillä, että näissä asioissa on enemmänkin kyse heistä ja heidän ”kunniastaan”, kuin minusta. Näin ei pitäisi olla. Sitä paitsi on väärin pakottaa ihminen valitsemaan kahden tärkeän asian väliltä, kuten minulle on tehty – ja tullaan tekemään sittenkin, jos joku heistä saa tietää A:sta. Niin – asetelma on ollut joskus, ja tulisi myös olemaan se, että ”Jos olet sen kanssa, niin meidän tiet eroaa” – siis näin totesi ja toteaisi edelleen perheeni.

 

Ymmärtäisin, jos kyse olisi alkoholistista, narkkarista tai vaikka jostain muusta päihteiden väärinkäyttäjästä. Ymmärtäisin, jos kyse olisi väkivaltaisesta tapauksesta, tai vaikkapa sellaisesta, joka yleisesti ottaen tiedetään monen naisen mieheksi. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ihminen, joka harrastaisi rikollisuutta tai muuten vain kannattaisi rikollista elämäntapaa. Ymmärtäisin, jos olisi ihmisiä, jotka osaisivat kertoa hänestä vain ja ainoastaan negatiivisia asioita. Mutta se, mitä minä en ymmärrä, on se, että ihminen tuomitaan tuntematta. Että se leimataan täysin tuntematta tai edes haluamatta tutustua siihen. Minusta se on ihan hirveän väärin. Minä itse syyllistyn arvostelemaan ihmisiä monella tavalla ja heittämään monenlaista juttua, mutta en minä oikeasti ketään tuomitse. Minusta kaikki ovat samanarvoisia. Minusta jokainen ihminen on yksilö.

 

En toki sanoa, että ei olisi tiettyjä ihmisiä, joihin en edes välitä sen kummemmin tutustua. En oikein pidä humalaisista ihmisistä, mutta en minä toki ketään pois työnnä jos minulle tulee juttelemaan. Jos tiedän jonkun ihmisen olevan huumeidenkäyttäjä, en viihdy hänen seurassaan, ennemmin kierrän sellaisen ihmisen kaukaa. Ei siksi, että kumpikaan näistä jo luettelemistani olisi jotenkin huonompi ihminen kuin minä, vaan siksi, että minua jotenkin pelottaa se, että minulle itselleni tulee vaikeuksia tai että minut leimataan. Seura myös monesti tekee kaltaisekseen, eli jos kaveriporukka nyt koostuu vaikkapa pelkästään nisteistä, niin on hyvin todennäköistä että itsestäkin tulee sellainen. Ja toisaalta huumeidenkäyttäjät saattavat olla melko arvaamattomiakin. En haluaisi enää itselleni sellaisia kokemuksia, jotka olen kokenut. No, takaisin niihin ihmisiin, joihin en niin välitä tutustua. Kouluajoilta muistan, että oli tiettyjä ihmisiä, jotka minä ajattelin suosittuina, ja joista myös mielessäni käytin sanaa ”Suositut.” Eivät ne niin erityisemmän suosittuja olleet, mutta olihan niillä tietysti enemmän kavereita kuin minulla – yläasteella meinaan melkein koko yläaste (valehtelematta tai liioittelematta pätkääkään) oli välillä mukana kiusaamisessani. No, kuitenkin. Nämä ns. suositut olivat niitä, joihin en olisi edes halunnutkaan tutustua, enkä haluaisi tänäkään päivänä. (Toisaalta tänä päivänä en lokeroi ihmisiä tuolla tavoin, vaan haluaisin ennemminkin löytää ympärilleni ystäviä, kaikenlaisia.) No, sitten on ihan yksi nimeltä nimettävä tapaus. S on jostain syystä ihminen, johon kiinnostus lopahti heti alkuunsa. Ehkä sen teki se liika itsensä tyrkyttäminen seurustelumielessä, vaikka olen moneen kertaan ajatusmaailmastani puhunut sillekin.

 

Mutta palatakseni tuohon toisten tuomitsemiseen, en minä näitä edellisiäkään sillä lailla ”tuomitse”, että ajattelisin että ”Toi on nyt tollanen ja tollanen”. Siis ajattelen tietysti, mutta en ihan automaattisesti, edes keskustelematta koko ihmisen kanssa. Jos sitä vastoin olen yrittänyt tutustua ihmiseen edes jotenkin, eikä vain synkkaa, voin todeta että kyseessä on ihminen, jonka kanssa ei pääse juttuun. Jos taas juttelen ihmisen kanssa niinkin paljon, että pääsen muodostamaan hänestä käsityksen, niin sitten sen teen. Mietin kuitenkin häntä aina yksilönä. En lokeroi häntä hänen sukupuolensa, ikänsä, painonsa, pituutensa, ulkonäkönsä, kansalaisuutensa, harrastustensa, kotinsa, perheensä tai sukunsa perusteella, koska sellainen on aivan turhaa. Ei niin voi yksinkertaisesti tehdä, koska esimerkiksi jokainen jalkapalloa harrastava ei vain ole samasta puusta veistetty. Eihän? En tiedä, ymmärrättekö mitä tarkoitan, mutta toivottavasti selitykseni ei silti ole liian sekavaa.

 

Siirtyäkseni aiheissa hieman eteenpäin, voisin vaikka jatkaa tällaisella jo hieman tutuksi käyneellä valituksella koskien erästä henkilöä. Luulin, että olen saanut vihdoinkin sitä mitä olen halunnut. Luulin, että S on vihdoinkin kyllästynyt minuun ja ontuviin selityksiini ja jättänyt minut rauhaan. Kuinka väärässä olinkaan? Kuinka monta kertaa ihmisen on muuten ylipäätänsä mahdollista erehtyä saman asian tiimoilta? Minun tapauksessani ”monta” on ilmeisesti lukematon määrä.

 

Niin. S oli koiransa kanssa kävelyllä, eli siis näin sitä tuossa, ja se rupesi selittämään, että eikö voitaisi lähteä lenkille. Olin viemässä roskia, ja kello oli silloin puoli yksi. Siis yöllä, tarkentaakseni. Sanoin, että en todellakaan ole lähdössä lenkille, vaan nukkumaan. Se sitten kulki perässäni, ja jankutti että nythän meillä on hyvää aikaa. Sanoin, että minulla ei ole nyt aikaa, koska olen lähdössä huomenna Lempäälään. En oikeasti ole menossa sinne huomenna, vaan vasta seuraavana viikonloppuna, mutta en kuitenkaan halua tyyppiä tänne nurkille norkoilemaan. Sitten alkoi hirveä kyselytulva. Missä Lempäälä on? Miksi menen sinne? Tulenko samana päivänä pois? Menenkö sinne yksin? Enkö? Kenen kanssa menen?

 

No, sitten se alkoi jankuttaa, että meidän pitäisi suunnitella tapaamistamme. Voisimme tehdä sen siinä ihan yhtä hyvin kuin joskus toiste. Annoin ymmärtää, että hemmetti kun minua ei kiinnosta, mutta tyyppi suunnilleen roikkui minussa kuin joku iilimato. Ei kai se edes halunnut ymmärtää, että en oikeasti ole siitä kiinnostunut. Sanoin, että olen menossa nukkumaan ihan kohta, joten en jaksa enkä ehdi juttelemaan. Se alkoi selittää, että olisi kiva nukkua kylki kylkeä vasten. Sanoin, että ehkä, jos tuntisimme toisemme. Se alkoi selittämään, että ei seksiä tarvi mihinkään, mutta lähekkäin olon jälkeen voitaisiin tutustua. Sanoin, että en tee sellaista ihmisen kanssa, jota en tunne. Hän sanoi uudelleen, että eihän siinä tarvitse olla seksiä, mutta että oltaisiin vain lähekkäin. Ja että sen jälkeenhän voitaisiin tutustua.

 

Siis anteeksi nyt, mutta mihin tuollainen kommentti teidän mielestänne viittaa? Enhän minä toki näe S:n pään sisälle tai lue sen ajatuksia, jotta voisin sanoa että se on nyt ihan satavarmasti vain lähinnä vonkaamassa seksiä, mutta tuo nyt ”hieman” alkaa kuulostamaan siltä. Ja kun sen ei todellakaan pitäisi kuulostaa siltä. Tiedättekö, edes M tai A ei ole alkanut juttelemaan tuollaisia, ja molempiin heistä minulla on läheisemmät välit kuin S:ään. A:han varsinkin. Ei se ole tuollaisia puhunut tai ehdotellut, vaikka kaikennäköisestä ollaankin keskusteltu. En minä tiedä teistä, mutta ei minulle vain ole tultu tuollaista ennemmin ehdottelemaan. Ei kukaan. Jotenkin tuo kommentti loukkasikin. En tiedä, mitä S oikein ajattelee, että millaisia suomalaiset tytöt tai naiset ovat. Että me hypimme sängystä sänkyyn ja nukumme kaikkien vieressä, kunhan vain saamme himomme tyydytettyä? Justiinsa juu. En toki kiellä, ettei minua vaivaisi ajoittain tietty läheisyyden kaipuu ynnä muuta. Mutta no, kai te nyt käsitätte pointtini ilman yksityiskohtaista selostustakin. Toivon ainakin, sillä en edes osaa pukea sanoiksi kaikkea sitä, mitä pääni sisällä juuri tällä hetkellä liikkuu. Juu, en minä sillä sano, ei lähekkäin oleminen automaattisesti tarkoita seksiä, mutta minulla nyt vain sattuu olemaan sellaiset periaatteet että jos en seurustele vastakkaisen sukupuolen edustajan kanssa tai tunne häntä todella todella hyvin, niin minä en nuku, enkä edes voi nukkua hänen vieressään. Olen ehkä hieman vanhanaikainen, mutta minä ainakin koen, että jos nukun vastakkaisen sukupuolen vieressä, niin sen pitää olla joku tosi läheinen ystävä tai vastaava, jonka minä oikeasti tunnen. Tai sitten että minun pitää seurustella tyypin kanssa, jos nukun sen vieressä. Olenkohan auttamattoman pihalla, vai mikä tässä on, kun ”muu maailma” tuntuu silloin tällöin olevan täysin eri planeetalta kuin minä.

 

Hyvänen aika sentään, kaikkea tässä saa kuullakin. Nuorilla päivillään.