Miksi koen edelleen tarvetta selitellä S:lle tekemisiäni? Tai miksi edelleen keksin tekosyitä ja mitä ihmeellisimpiä selityksiä sille, miksi en tänään(kään) vaivautunut tai mennyt paikalle? Miksi hemmetissä minä yritän pitää sellaista vaikutelmaa yllä, että minä en ole kusipää, kun minä aivan selvästikin käyttäydyn kuin pahinkin sellainen ainakin tätä kyseistä ihmistä kohtaan? Miksi minun pitää jotenkin yrittää lievennellä tekemisiäni tai miksi ylipäätänsäkään vaivaudun kertomaan sille yhtään mitään? Miksi minä en voi pitää turpaani kiinni tai yksinkertaisesti sanoa sille että minua ei kiinnosta? Miksi minä en voi sanoa sille, että se voisi painua ihan minne kerkeää? Miksi minä en onnistu muodostamaan yhtään sellaista hieman järkevältä kuulostavaa lausetta, jolla saisin kerrottua fiilikseni – siis ettei kiinnosta muu kuin ystävyys yms. yms.? Tai miksi minä en yleensäkään saa sanottua sille mitään sellaista, mitä minun pitäisi?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Jos käyttäytyisin tällä tavoin jokaista tuntemaani miespuolista kohtaan, saisin kulkea muovipussi päässä kaupungilla, ettei kukaan tunnistaisi minua. Hävettäisi aika lailla, sillä oikeastaan minua hävettää jo nyt. Olen jo aiemmin sanonut, että en tosiaankaan tee kaikille tuolla tavalla, eikä tuo minusta ole oikein. Silti teen niin. Minä en ole luonteeltani mikään katkera kusipää, jonka suurinta huvia on muiden ihmisten kustannuksella pilaileminen tai vastaava. Saatan olla kusipää, mutta jokainen minut tunteva voisi oitis sanoa, että se ilmenee erittäin harvoissa tilanteissa. Sitä paitsi en käyttäydy S:ää kohtaan noin hauskuuttaakseni itseäni. Syitä olen maininnut joitakin mahdollisia, joten ei niistä sen enempää.

Tämänkertainen ruikutustarinani johtuu siitä, että erehdyin siis taas kerran avaamaan suuni ja suoltamaan selityksiä. Siitä huolimatta se olisi halunnut nähdä minut nyt illalla – ilmeisesti sillä on jokin pakonomainen tarve siihen. Tavanomaiseen tapaani minä kavahdin tätä ideaa, enkä ollut suostuvainen siihen millään lailla. Sanoin, että en halua enää tänään lähteä ulos. Siinä en valehdellut, sillä en oikeastikaan enää tänään halua lähteä ulos. Tyyppi alkoi selittämään, että ei ole edes myöhä, ja että voitaisiin vain nähdä ja sanoa ”heit” toisillemme. Sanoin, että ymmärrän mitä se tarkoittaa, mutta en silti tahdo lähteä mihinkään koska olen jokin aika sitten tullut suihkusta ja laittanut itseni siihen pisteeseen, että aion tänään keskittyä vielä nukkumiseen. Tyyppihän ei tietenkään uskonut yhdellä eikä edes kahdella sanalla, vaan alkoi jankuttaa. Jankutan itsekin aina silloin tällöin ja mahdan olla rasittava kun siihen syyllistyn, mutta en minä itseäni kellekään kuitenkaan tyrkytä. Ainakaan tietääkseni.

S halusi myös soittaa minulle, mutta minä en halua jutella sen kanssa puhelimessa. En ole oikein sitä tyyppiä, joka juttelee jonkun melkeinpä ventovieraan ihmisen kanssa. Tai jos ventovieraan kanssa voin jutellakin, niin en ainakaan S:n. En vain tiedä, mitä sille juttelisin tai mitä voisin sille sanoa. On tiettyjä ihmisiä, kuten M, joiden seurassa minun ei oikeasti tarvi miettiä sanomisiani ihan kauheasti. En toki halua antaa M:llekään itsestäni idioottimaista vaikutelmaa kertomalla jotain sairaita vitsejä, mutta toisaalta voin olla ihan oma itseni… hieman tollokin, jos siltä tuntuu. S:n seurassa en voisi, enkä oikeastaan edes haluaisi antaa sille minkäänlaista vaikutelmaa. Surkeaa, tiedän. No, sanoin sitten vain, että akkuni on loppu ja se on lataamassa. Niinhän se olikin, eli siinäkään asiassa en valehdellut. Se käski laittaa puhelimen päälle. Kerroin, että puhelin ei nyt valitettavasti pysy päällä, enkä voi asialle mitään. Se taisi hieman kilahtaa, ja sieltä tuli vaikka minkälaista tekstiä.

Miten saisin sanottua sille, että himputti, jätä minut rauhaan – joka paikassa? Koneella, puhelimessa, arkielämässä, sähköposteissa… joka paikassa. Miten???