Hei taas pitkästä aikaa…! Olipas mukava saada edes yksi kommentti, tiedän, että minulla on lukija. :-) En olekaan kirjoittanut tänne muutamiin päiviin, kauankohan tästä nyt tarkemmin sanoen on, kun olen kirjoittanut. Voisin tässä kirjoitella kuulumisiani ihan yleisesti, onhan tässä jonkin verran kyllä kerrottavaakin. Hieman kaikenlaista on tässä ehtinyt tapahtua. Monena päivänä olen miettinyt, että josko tulisin kirjoittamaan, mutta aina se on sitten jäänyt. Miksi? Aluksihan olin niin kovin aktiivinen kirjoittaja. En tosiaankaan tiedä.

 

Olen aloittanut sellaisen muutaman kilon painonpudotuksen, mutta en vielä tiedä, mitä siitä tulee. En ole ylipainoinen, painoindeksini on ihan kohdillaan jopa omasta mielestänikin. Muuten vain haluaisin muutaman ylimääräisen kilon pois, jotta yhdet farkut mahtuisivat paremmin jalkaani. En tiedä, onko tämä dieettini vielä tuottanut tulosta. Mikään "tapaitsesinälkään"-juttu tämä ei suinkaan ole, enkä tahdo, että touhu sellaiseksi edes meneekään. Olen koettanut käydä lenkillä ja syödä illalla vähemmän ja muutenkin vähän rajoittaa syömistäni (kuitenkin niin, että nälkä ei vaivaa). Lenkillä käynti on kyllä hyvää hermojenkin kannalta. On paljon parempi mieli ja olo, kun käy kävelemässä. Nyt on kylmä kävellä, sillä täällä ainakin on pakkasta ja meinasin monta kertaa lentää nurin. ^^ Parempi ehkä, etten lentele yhtään mihinkään, jotta pääsen viikonloppuna matkoille ehjänä. No, kuitenkin. Haluaisin kiloja nopeasti pois, mutta en oikeasti vain tajua, että millä ihmeellä se onnistuu? Ehkei millään, kun sellaista oikeaa ylipainoa ei kuitenkaan ole. Tarkoitus nyt kuitenkin on se, etten ala mitään varsinaista laihdutuspäiväkirjaa pitämään tai hirveää kontrollia pitämään itseni kanssa, mutta totta kai seurailen vähän että miten sujuu tai sujuuko ylipäätänsä yhtään mitenkään.

 

Isäni on tuossa pidemmän aikaan suunnitellut Harrikan ostoa, iskee kai se paljon puhuttu viidenkympin villitys. Olen minäkin kyllä sitä mieltä, että saisihan sillä nyt pyörä hyvänen aika olla, kun monella muullakin on. Yhteen pyörään sen katse sitten jumittuikin, ja kovastihan se puhui sen ostosta. Ajattelin, että ei se sitä kuitenkaan hanki, kun on paljon muutakin ostettavaa ja ajateltavaa - siis en sillä miettinyt, että itse jäisin jostain paitsi, vaan että se itse kokee jäävänsä jostain ilman. Tai siis ajattelin kyllä, että isukki pyörän hankkii, mutta että vasta myöhemmin. Onhan se jo hommannut tuossa sellaisia varusteitakin, niin kuin takkia ja tuollaista. Niinhän siinä nyt kuitenkin sitten kävi, että perjantain ja lauantain välisenä yönä ollaan lähdössä junalla Helsinkiä kohti, ja siitä sitten laivalla tuohon Tallinnaan. Mukaan lähdee meidän lisäksemme myös serkkuni isä. Kyseessä on pelkkä hakumatka, eli kauaa emme edes ole maissa, koska muuten tulee kiire laivaan. Sanotaanpa sitten näin, että perjantaita odotellessa tämä aika menee. Olen kyllä oikeasti tyytyväinen, että se nyt saa vihdoinkin sen moottoripyörän, kun se on siitä niin kauan haaveillut. No, tallipaikka on jo pyörälle, ja siinä sitten vain kesää odottelemaan. Nyt onkin melko kylmät ilmat enää ajella - ja vaarallisen liukastakin näemmä alkaa olemaan. Ilmoitin tässä tänään A:lle, että lähden käymään Virossa, mutta että tosiaankin vain käyn siellä enkä jää sinne asumaan.

 

No, äidistäni voisin myöskin sanoa sanan. Hän päätyi eilen illalla sairaalaan. Soitin sille johonkin aikaan tiistaipäivänä. Se sanoi jalkansa olevan turvoksissa ja pienillä rakkuloilla. Säikähtänyt se tietysti oli, koska aiemmin se jalassa oli lihansyöjäbakteeri, ja tulehdusarvot nousivat yli neljänsadan... Eli aika huonossa kunnossa oli. No, sen piti nyt sitten mennä käymään sairaalassa, mutta ne olivatkin ottaneet sen osastolle. Se soitti minulle sieltä tänään, lupasi soittaa huomenna taas uudestaan. Onneksi puhelimet on keksitty, että pysyn hieman perässä mitä siellä tapahtuu. Kuume olikin noussut hieman yli neljäänkymppiin, ja tulehdusarvot olivat n.230. Eli aika korkeat, mutta onni onnettomuudessa etteivät sentään sellaiset kuin aiemmin. Toivottavasti jalka ja äiti saadaan pian kuntoon, ettei menisi niin huonoon kuntoon kuin aiemmin. Odottelenpa sitten huomenna (tai kellonajan mukaanhan ollaan taas kerran jo "huomisessa") sitä soittoa, että kuulen, mitä siellä on meneillään. Äidistäni tulikin mieleen, että en tajua miksi olen kahtena yönä nähnyt sellaista unta, että sen nykyinen mies on hakannut sitä? Siis tietysti sekin voi vaikuttaa, että niin on oikeastikin tapahtunut ja useammin kuin vain yhden tai kaksi kertaa. Unet olivat jotenkin niin todentuntuisia, että oli pakko ottaa puhelin käteen ja soittaa kuullakseen, että kaikki on hyvin. Siis en minä tietenkään aloittanut keskustelua kysymällä, että "Tapellaanko siellä?" mutta muuten vain kuulostelin tilannetta. Luojan kiitos ei siellä mitään ongelmia ole vähään aikaan ollut. Helpotushan se totta kai oli ja on.

 

Ihmissuhde-elämäni on ainakin edelleen hyvin oudossa jamassa. S ei ole jättänyt minua rauhaan siitäkään huolimatta, että olen tainnut tähän mennessä tehdä sille noin miljoona oharia. Tänään se sanoi nähneensä minut jossain, mutta en tajua, missä se on voinut nähdä minut, koska en ole oikeastaan ollut tänään missään. Olin auton kyydissä jossain vaiheessa, ja myöhemmin illalla olin noin neljänkymmenen minuutin mittaisella lenkillä. Kävelin kyllä sen talon ohi, missä S asuu, mutta ei kai se ikkunoista katsele yötä päivää? Missään ei nimittäin ollut ristin sielua, kun kävelin ulkona. Ei edes keskustassa, ja tämä ei kuitenkaan ole mikään kylä, vaan noin 35 000 asukkaan kaupunki. Luulisi, että jossain on ihmisiäkin, mutta ei. Naapurikaupungissa, joka on ehkä puolet pienempi, tuntuu olevan paljon enemmän porukkaa liikenteessä aina kun sinne menee. Ehkä täällä vain sitten ollaan niin rappiolla, että jokainen istuu näin keskiviikkoisin joko kämpillään tai baarissa joko pitämässä hauskaa tai hukuttamassa murheitaan alkoholiin. No ei, mutta harvinaisen hiljaista oli kyllä näin keskiviikkoillaksi ajatellen. Autoilijoitakaan ei ollut kuin muutama, johtuisiko sitten tuosta liukkaasta tiestä? No niin, mutta takaisin S:ään. Sanoin sille, että minä en nähnyt sitä ainakaan missään, mutta että ehkä en vain sitten huomannut. Se olisi halunnut tavata minut (taas vaihteeksi) nyt illalla, eli noin puolisen tuntia sitten. Kello oli silloin yksi yöllä. Nythän se on jo enemmän, sillä kirjoittamisessani näemmä kestää. Sanoin, että ei onnistu, sillä olen serkullani (en edes oikeasti ole) mutta että nähdään vaikka huomenna. Se olisi halunnut lähteä tänne. Täältä - eli tuosta läheltä missä S asuu - on matkaa serkulleni (jonka asuinpaikkaa en tarkemmin tässä paljasta) matkaa noin viisi kilometriä. Tähän aikaan ei kulje busseja, eikä S:llä ole autoa. Pyörä sillä kyllä saattaa olla, mutta luultavasti tuolla ei monikaan haluaisi pyöräillä. Eli olisiko se hullu kävellyt kymmenen kilometriä nähdäkseen minua viisi minuuttia? No joo, sanoin kuitenkin ettei se onnistu, koska olen menossa nukkumaan. Ärsyttää itseänikin jo nämä ainaiset selittelyni. Se rupesi raivoamaan minulle, että olen tehnyt sille niin ja niin monta oharia. Sanoin sitten, että minun puolestani voidaan kyllä nähdä huomenna jos se kerran on niin tähdellistä - ei kai siitä mitään haittaakaan ole? Sittenpähän voin hyvällä omalla tunnolla pitäneeni sille edes yhden lupauksen. Sen jälkeenhän minun ei tarvitse nähdä sitä enää, jos en kerran halua. Siis toivottavasti.

 

A:n kanssa juttu luistaa ja sillä tavalla. En tiedä, olemmeko me yhdessä vai koeseurustelemmeko vai mitä ihmettä tämä meidän juttumme nyt oikein on. Pidän A:sta edelleen oikein paljon, itse asiassa pitämisprosenttini on sen kuin kasvanut. Ilmeisesti A:nkin. Se jutteleekin nykyään niin lämpimällä äänellä, että en voi olla huomaamatta, että se tykkää minusta. Mahdan tosin itsekin kuulostaa melko lammasmaiselta puhuessani A:sta tai A:lle. En näe kaikkea vaaleanpunaisena enkä edes leiju pilvien yläpuolella saatika että leijuisin pilvissä, mutta on tämä kyllä kieltämättä mukavaa. Olemme A:n kanssa edelleen puhuneet kaikenlaista. Sen kanssa on kyllä mahdottoman helppo puhua, mutta ilmeisesti olen ihastuneena/tykästyneenä jotenkin ujo yksilö, koska nolostun asioista, joista en normaalisti nolostu. Mutta siis en koe sitä välttämättä huonona. No kuitenkin... A haluaa kiivaasti kokeilla yhdessä asumista ja sitä "kunnon" yhdessäolemista. En pane kyllä hanttiinkaan. Meillä olisi kyllä kymmenen neliön koppi, jossa olisi mahdollista olla, mutta helmikuussa olemme saamassa saunallisen kaksion. Enpäs kerrokaan vielä mistä, mutta sanotaanko näin, että matkaa sinne kyllä on sen verran, että saattaa Nannillekin tulla ikävä äitiä ja puhdasta paitaa... :-D Päivät A:n kanssa ovat oikeasti yllätyksiä täynnä, siis jollain tapaa. En tarkoita nyt välttämättä mitään radikaaleja yllätyksiä, mutta ehkä samalla joka päivä opin jotain uutta itsestäni. Uskokaa pois, että sekin voi olla melko yllätyksellistä ja sisältörikasta. A:lla on muuten neljävuotias tyttö, joka on vallan suloinen kapistus... A heitti, että koska tytöllä on samanväriset silmät kuin minulla, meidän pitää sanoa, että tyttö on minun. Siis se sanoi sen ihan tosissaan. Jäin suu auki tuijottamaan A:ta. Tässä en nolostunut, mutta häkellyin. Sopertelin siinä sitten, että ehkä kuitenkin tytön tulee tietää, kuka hänen äitinsä on ihan oikeasti, mutta eihän minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka tyttö joskus pitäisikin minua äitinään. A sitten sanoi, että okei sitten. Mielellään ei kuulemma tytölle kertoisi sen oikeasta äidistä, koska nainen on kuulemma sellainen kuin on. Kantaa en ottanut oikeastaan asiaan, koska en edes tunne koko naista - miten siis voisinkaan? Sanoin sitten vain, että ahaa, sepä ikävää. Ei ole minun asiani alkaa moittimaan A:n tyttären biologista äitiä, ei siinä ole mielestäni mitään mieltä. Asiasta kolmanteen, en nyt ole tehnyt mitään kovin hirveitä suunnitelmia varallemme. En vain yksinkertaisesti viitsi tehdä niitä ihan vielä, ehtii sitä sitten myöhemminkin. Täytyy ihan ensiksi nähdä, että kaikki menee hyvin ja elämä noin muuten sujuu. Suunnitella kerkeää sittenkin.

A on kyllä tuntunut tekevän aika lailla suunnitelmia. Tai siis, ei kai se lukkoon ole (en tiedä?) kaikkea ehtinyt lyödä, että nyt tehdään ehdottomasti "näin ja näin", mutta siis kyllä se on kovasti kaikenlaista suunnitellut ja kertonut siitä minullekin. Lapsia meille kuulemma siis tulee ainakin se viisi kappaletta, mutta parempi ilmaus sille kuulemma on "talo täyteen". En tiedä, mitä minun olisi tuohon pitänyt vastata. En osannut oikein mitään edes sanoa koko asiaan, sillä nolostuin niin, että suorastaan punastuin. No, ehkei tuota voi minään varsinaisena "suunnitelmana" pitää, paremminkin ehkä haaveena, tulevaisuuden näkynä tai jonain vastaavana. Onhan niitä minullakin jonkin verran. Mutta ennen kuin tuollaisia aletaan toteuttaa, haluan varmistua siitä, että kaikki toimii ja muutenkin sillä tavalla, että minulla on omat asiat ja elämäni kunnossa, jotta näihin voi ryhtyä. Ei tässä kuitenkaan niin hirveän vanhoja olla, joten eipä tässä kiirettäkään ole.

 

Sitten M... Niin, M on pyörinyt myös mielessäni välillä, mutta ei siinä mielessä eikä sillä tavalla kuin A. Päivittäin olen M:n kanssa jollain tavalla tekemisissä ja yhteydessä. Miksi edes teen niin? M kertoo tykkäävänsä minusta. Enkä voi väittää, että minä en pitäisi hänestä. En oikeasti voi väittää niin, enkä tiedä tahdonkokaan. Enkä tosiaankaan aio pakottaa itseäni ajattelemaan jollain tavoin. Tykkääminen tulee itsestään jos on tullakseen, ja sammuu itsestään jos niin on käydäkseen. Tarkoitan oikeastaan sitä, että se on melko tahdosta riippumaton asia, ainakin omalla kohdallani. Miksi tunteitaan pitäisikään muokata väkisin? Ei siihen taida olla mitään syytä. (Paitsi tietysti se, että jos meinaan A:n kanssa jotain suurempaa viritellä ynnä muuta, minun on unohdettava M laskuista pois.) Jos nyt kuitenkin käy niin, että A:n kanssa oikeasti alkaa mennä asiat sillä tavalla, että sitä voi jo sanoa seurusteluksi, niin tietenkin pyrin vähentämään kontakteja M:n kanssa ynnä muuta. Mutta kun emme vielä seurustele, ja M:n kanssa yhteydenpito on kuitenkin tähän asti ollut vain ja ainoastaan keskustelua, niin haitanneeko tuo? Ehkä M on yksi syy siihen, miksi en uskalla tai halua vielä tehdä mitään kovin suuria suunnitelmia A:n kanssa. Minusta tuntuu, että täytyy nyt katsoa joka juttu loppuun saakka. En voi sanoa, että jompi kumpi näistä, A tai M on enemmän minun heiniäni, koska näin ei ole. Kummassakin on jotain sellaista, joka on oikeasti minun heiniäni. Mutta kummat heinät ovat parempia? Vaikea sanoa, kun kaikki on oikeasti vasta niin kamalan alussa, vaikka tuntuu, että nämä asiat ovat olleet kehissä jo vaikka kuinka kauan. Ehkä olen jonkun mielestä moraaliton, mutta who cares? En voi sille mitään.

 

Suhari muuten päätyi taas vaihteeksi yhteen Korvattoman kanssa. Hyvä niin, kunhan Korvaton nyt sitten osaisi käyttäytyä sillä lailla kuin kuuluu. Kauan Korvaton jo yrittikin, että Suhari ottaisi sen taas takaisin. Se jankutti samaa asiaa varmaan noin 10000 kertaa päivässä, enkä tiedä, riittääkö tuokaan luku. Viimein Suhari sitten taipui, mikä oli arvattavissa, Suharihan tykkäsi ja tykkää Korvattomasta kuin hullu puurosta, kaikesta huolimatta. Korvatonhan oli Helsingissä, koska sillä oli siellä joku hoito. Sanoi nähneensä minutkin jossain, suorastaan tavanneensa - vaikka emme todellakaan tavanneet. Korvaton kyllä soitti minulle kerran tai pari, mutta molemmista niistä minä raportoin heti ensimmäiseksi Suharille. Minusta on lojaalia tehdä niin, mutta Korvattoman mielestä ei. Se suorastaan suuttui, kun Suhari kertoi kuulleensa, että se on soittanut minulle. Suhari ei ollut moksiskaan, mutta toki se ihmetteli Korvattoman reagoimista ja asennoitumista. Eikö Korvaton muka tahtoisi kuulla, jos Suhari soittelisi vaikkapa sen veljelle tai jollekin ystävälle? Korvaton oli sitä mieltä, että haluaisi ehdottomasti kuulla, joten ehkä se sitten loppujen lopuksi ymmärsi, vaikka työn ja tuskan takana tuntui olevankin. En muuten ole edelleenkään perillä siitä, onko sillä toista korvaa vai ei. Sen oma serkku väitti, että sillä ei tosiaankaan ole korvaa - ja hänen toinen serkkunsa väitti, että sen korva on jotenkin epämuodostunut. Suhari jo päivitteli minulle, että aina vain pahempaa - mitähän seuraavaksi? Tosin elämässä on pahempakin, kuin Korvattoman korvat - tai korvan malli. Itsepähän korvansa kantaa, niinhän minä Suharillekin sanoin. Korvaton on kyllä jossain mielessä aivan eri kaliiperiä kuin siskoni, mutta jos se kerran Korvattomasta tykkää, niin siinäpähän sitten tykkää. Suharin kanssa olen kyllä nauraa hekottanut kaikelle monta iltaa. A ei muuten tykkää oikein, että olen siskoni kanssa tekemisissä. Ei siksi, että niillä olisi mitään riitaa keskenään, mutta sen mielestä Suhari on vain sellainen ihminen (vaikka siskoni onkin) että sen kanssa pitäisi välttää olemasta. Sen mielestä Suhari hengailee sellaisten ihmisten kanssa, että niiltä saa huonoja vaikutteita. Siis nyt ei puhuta huumeista tai alkoholista tai mistään. Ihan normaali nuori nainen Suhari on, mutta A kun ei häntä tunne ja uskoo ennemmin muita ihmisiä, kuin tutustuu. Antaapa A:n siis luulla nyt mitä haluaa.

 

Viime viikonloppuna kävin serkkuni kanssa tuossa naapurikaupungissa. Ensin kävin isäni kanssa pitkästä aikaa serkullani ja hänen vanhemmillaan kylässä. Olimme siellä ehkä noin tunnin. Sen jälkeen menimme käymään mummollani, ja serkkuni olikin sitten siellä. Serkkuni lähti sitten meille, ja lähdimme ajelemaan. Ajelimme varmaan reilun tunnin, ja sitten päätettiin suunnata tuohon muutamankymmenen kilometrin päähän. Pitkä matkahan se ei ollut. Eri tietä mentiin ja tultiin. Emme me mitään erityistä siellä tehneet, kunhan nyt vain ajelimme. Ihme kyllä, siellä tuntui olevan paljon enemmän ihmisiä liikenteessä kuin täällä yleensä. Nuoret tosin istuivat huoltoasemalla, kuten täälläkin tavataan tehdä. Tosin minä en ole ikinä istuskellut oikein missään, en sitten tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, että minulla on koti missä olla. :-D Leikkimielisesti siskoni kanssa nimitämme näitä ainaisesti (eli siis suunnilleen aina, paitsi silloin kun on nukkumaanmeno aika) kadulla maleksivia "katulapsiksi". Ehkä ne sitä ovatkin omalla tavallaan. ^^

 

Mummu se jaksaa edelleen kuunnella T:tä. Loppujen lopuksi mummu oli tokaissut T:lle, että se saa luvan laittaa itselleen oman vesimittarin, ja talouteen on hommattava toinen roskapönttö (siis sellainen ulko), että aina ei tarvitse tapella. Se oli myös laittanut jonkun asianajajan katsomaan joitain asiakirjoja todetakseen, että ne ovat lailliset. Setäni oli yrittänyt keskustella T:n kanssa ihan normaalisti ja kauniisti, mutta siitä ei ollut tullut yhtään mitään. Setäni oli sitten luovuttanut, ja todennut, ettei T:n kanssa todellakaan voi neuvotella. Kumma, ettei T:lle saa kukaan jauhoja suuhun. Huh huh, sanon minä. No, setäni oli sitten ottanut yhteyttä T:n veljeen, joka oli myös todennut, ettei pysty keskustelemaan siskonsa kanssa sitten ollenkaan. En tiedä, mikä tässä tarinassa on lopputulos, koska sitä ei ole vielä nähtävillä. Ehkä parin kuukauden päästä. En tiedä, mutta muutos tuolle asialle on kerta kaikkisesti saatava, jotta mummukin saa maleksia pihallaan mitä lystää ilman, että tarvii ajatella että T tulee ikkunaan tai parvekkeellensa huutamaan äänensä käheäksi jostain typeristä asioista.

 

Eräs ystäväni erosi muuten juuri miehestään. Ei juridisesti, mutta käytännössä kyllä. Olen yrittänyt auttaa etsimään uutta asuntoa, mutta sieltä paikasta, mistä sitä haetaan, ei vain tunnu löytyvän juuri mitään. Ei voi kuin ihmetellä, miksi asunnotkin ovat nykyään suorastaan kiven alla niin pienemmissä kuin suuremmissakin paikoilla. Juttu lähti siitä liikkeelle, että ystäväni meni baariin. Se ei ole pettävää tyyppiä, eikä siellä mitään sellaista tapahtutkaan. Ystäväni mies oli ottanut siitä hirveät pultit, ja tulostanut eropaperit netistä. Ystäväni mielestä tämä on kuitenkin vain tekosyy eroamiselle. En tiedä, koska en näe sen miehen pään sisälle. Omituiselta kyllä tuntuu ja kuulostaa. Ystäväni oli sitten allekirjoittanut. Lapset hän oli laittanut hoitoon siksi aikaa, että saa rauhassa miettiä asioita. Ei siinä muuten mitään, mutta ilmeisesti miehellä on jo nyt haku päällä. Ja tästä eropäätöksestä ei kuitenkaan ole kuin muutama päivä aikaa, että kylläpä on aika ihmeellistä. Lapset olivat kuulemma ottaneet asian todella huonosti. Ei mikään ihme, sillä tietysti tuollainen asia koskee lapsiin ennemmin tai myöhemmin. Ja voihan se reagointi tapahtua myöhemminkin, eihän mikään heti välttämättä tunnu tai näy - niin se ainakin omalla kohdallani oli silloin joskus murrosikäisenä, kun vanhempani erosivat.

 

No, ehkäpä päätän nämä kuulumiseni nyt tällä kertaa tähän. Varmaankin huomenna tulen viimeistään taas jotain kirjoittelemaan.