Oli ihan pakko tulla valittamaan tänne sellaisesta maailmanlaajuisesta ongelmasta ja suuresta uhasta, kuin oikeinkirjoituksen puuttuminen. En kirjoita tätä sillä, etteikö elämässä olisi suurempiakin murheita tai parempaakin pohdittavaa. En myöskään sillä, että itse olisin jotenkin täydellinen kirjoittaja, äidinkielenopettaja-aineista, ehei. Tarkoitus on vain herätellä mietteitä siitä, mihin ihmeeseen oman äidinkielemme osaaminen on oikein kaikonnut, ja pitäisikö opetusta lisätä tai jollain tavoin parantaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Liioittelin hieman, sillä nyt aion valittaa vain ja ainoastaan tästä Suomen oikeinkirjoitustilanteesta. Siis oikeinkirjoituksen osaamisen tasohan tuntuu, kuulostaa – ja mikä pahinta, näyttää laskevan – koko ajan niin kuin lehmän häntä. Missä ollaan menossa muutaman vuoden päästä, jos jo nyt näyttää tältä kuin näyttää?

 

Suomen kielen vaikeudesta on puhuttu paljon aina. On sanottu, että se on ulkomaalaiselle erittäin vaikea kieli opeteltavaksi, ja että ei ole ihme, jos se meillä ”paljasjalkaisilla” kangertelee jossain määrin. No, esimerkiksi maahanmuuttajiltahan ei sitten ilmeisesti voitane vaatia täydellistä suomen kielen osaamista, jos emme itsekään osaa sitä kyllin hyvin.

 

Mutta kysehän ei ollutkaan siitä, mitä keneltäkin voi tai pitäisi vaatia.

 

Kaikenlaisia virheitä tulee jatkuvasti teksteissä, joita itsekin luen päivittäin. Myös omissani. Nämä virheet ovat kielioppi – ja oikeinkirjoitus, sekä tyylillisiä virheitä. Tyylilliset virheet eivät välttämättä ole niin helposti havaittavia kuin jotkut oikeinkirjoitusvirheet, ja monessa tapauksessa saattaa olla katsojan silmässä, mikä on tyylillisesti oikein ja mikä väärin. Oikeinkirjoitus on kuitenkin (joidenkin) onneksi määritelty ja siten hyvin helposti tarkistettavissa.

 

Törmäsin tänään erääseen aivan kamalaan sanaan. Se oli siis virheellinen, ja kuulosti ainakin minun korvaani aivan kamalalta. Puhumattakaan siltä, miltä se näytti (ja näyttää) kirjoitettuna.

 

Kyseinen sana oli ”inspiraationallinen”. Joku oli kirjoittanut tekstinpätkän, missä ylistettiin erään asian ”inspiraationallisuutta” ja kehuttiin, kuinka ”inspiraationallinen” tuo asia voikaan olla.

 

Siis, minun tietääkseni sellaista sanaa ei ole olemassakaan, kuin ”inspiraationallinen” tai ”inspiraationallisuus”. Tiedän, että on olemassa sana ”inspiraatio”, mutta ei se nyt kyllä noin taivu. Minusta näyttää pahasti että tässä tapauksessa sanaan ”inspiraatio” on sotkettu sana ”rationaalinen” ja siitä lähdetty taivuttamaan sanaa päin mäntyä. Sillä päin itseäänhän tuo nyt aivan selvästi on, sanokaa mitä haluatte.

 

Oikea sanamuotohan kuuluisi, että ”inspiraatiollinen”, ”inspiraatiollisuus”, jos nyt siis halutaan puhua inspiraation täyteisestä asiasta. Näin minulle ainakin on opetettu, ja luulen, etteivät sanamuodot ole niin paljoa ehtineet muuttua minun suorittamistani kielioppikursseista.

 

En tajua, miten on mahdollista, että tällaisia yksinkertaisia sanoja (minusta ne ainakin ovat yksinkertaisia) näkyy olevan melkeinpä mahdoton taivuttaa. Mihin ihmeeseen äidinkielten tuntien aika menee, tai mitä ihmettä niillä tunneilla tehdään? Mitä ihmettä äidinkielenopettajat tunneillaan opettavat? Tekevätkö oppilaat läksyjään?

 

Noihin kysymyksiin voisi kai vastata monilla tavoilla. Äidinkielentunneilla, joille minä osallistuin, aikamme meni opettajan kuuntelemiseen ja osin tehtävien tekemiseen. Osin aika kului siihen, että opettaja rauhoitteli pulisevia oppilaita. Se ärsytti minua, koska olisin halunnut keskittyä aineeseen, josta pidin. Minä en pulissut, koska minulla ei ollut ystäviä. Äidinkielenopettajamme opetti meille joitakin sivistyssanoja. Hän opetti meille myös paljon muuta, mutta esimerkiksi meidän ryhmässämme oli likemmäs kolmisenkymmentä oppilasta. Kuinka sellainen, joka olisi ehkä tarvinnut tai halunnut jotain erityistä huomiota, olisi ehtinyt sellaisessa ryhmässä sitä saamaan?

 

Läksyjen teosta voisi sanoa, että kuka teki ja kuka ei. Ei läksyjen teko toki ole avain osaamiselle. Tarkoitan tällä nyt sitä, että jos kerran tai kaksi on läksyt tekemättä, ei se koko tulevaan osaamiseen vaikuta… Mutta jos ei tee kerta kaikkiaan yhtään mitään (myöskään kuuntele, mitä tunneilla puhutaan) niin totta se alkaa jo johonkin vaikuttaa. Eihän se voi olla vaikuttamatta.

 

En muista, montako tuntia meillä oli viikossa äidinkieltä, tai montako tuntia esimerkiksi yhdessä jaksossa. En muista myöskään, pidinkö sitä määrää pienenä vai suurena. Ajattelinko ylipäätänsä koko asiaa, vaikea sanoa. Muistan kuitenkin sen, että matematiikan opetuksen määrä suhteessa äidinkieleen tuntui aivan kohtuuttoman suurelta. Äidinkieltä muistaakseni oli vähemmän kuin matematiikkaa.

 

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että joko opetuksen määrää tai sen tasoa tulisi lisätä aivan ehdottomasti. Onhan se nyt sillä lailla että oma äidinkieli tulisi osata jos ei nyt aivan täysin virheettömästi, niin ainakin hyvin.

 

Ymmärrän, että on olemassa ihmisiä joilla on oppimisvaikeuksia tai esimerkiksi lukihäiriö. Nämä asiat saattavat jarrutella hyvinkin paljon. Päähäni myös mahtuu erittäin hyvin, että kaikkia ei voi kiinnostaa vaikkapa äidinkieli – esimerkiksi matematiikka saattaa olla jonkun mielestä paljon kiintoisampi opiskeltava.

 

Voisiko sille opetukselle sitten tehdä jotain? Voisiko opetusta räätälöidä siten, että siitä opiskelusta tosiaan tulisi mielenkiintoisempaa kuin mitä se nyt on? En tarkoita nyt välttämättä ryhmätöitä, sillä vaikka ne kummasti saattavat piristää, on myös henkilöitä jotka jäävät ryhmien ulkopuolelle tai menevät ryhmiin ikään kuin pakosta. Onko sellainen sitten mukavaa – no, siitä voidaan olla montaa mieltä.

 

 

Niin, ja tarkoitus ei ollut mitenkään ilkeillä kenellekään. Sainpahan kirjoitettua omia ajatuksiani ylös.