…”Oman pesän ja pienen perheen. Tilavan auton ja mökin rantaan, rusketuksen ja pienen perseen”, sanotaan Happoradion laulussa ”Tavikset”. Et voi väittää, ettei asia olisi näin, vai voitko? Enkä tarkoita nyt sitä, mitä SINÄ omalla kohdallasi tunnet, vaan sitä, mitä ihmiset yleisesti ottaen ihannoivat, tai mistä yleisesti ottaen haaveillaan ja unelmoidaan?<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jos minulta olisi kysytty joitakin vuosia sitten, olisivat nämä tietysti häämöttäneet mielessäni, mutta ne eivät olisi olleet ykköshaaveita. Minä olen ikäni asunut kerrostalossa, ja omakotitalo tai osake ei esimerkiksi ole minulle elämän suola. (Ihmettelet, miksi aloin puhumaan asumisesta. Oletan, että oma pesä merkitsee tässä yhteydessä todellakin omaa, eikä vuokra-asuntoa.) Minusta on tärkeintä, että asuu sellaisessa paikassa joka tuntuu kodilta. Koti on yleensäkin hyvä asia olemassa, ja katto pään päällä. Oli se katto sitten vuokrattu tai itse ostettu. Oma on toki aina oma, joten ei siitä sen enempää.

 

Jos minulta olisi kysytty samoihin aikoihin, että olenko tavis, vastaus olisi varmasti ollut jyrkkä ei. ”En minä todellakaan ole mikään tavis.” Tietenkään en olisi ollutkaan, jos nyt ajatellaan tavisten luokittelua nimenomaan noiden kriteerien perusteella. En ollut kiinnostunut tosi tv:stä. Esimerkiksi Big Brother jäi minulta väliin, ennen kuin sitten halusin nähdä, että mikä kumma siinä niin viehättää, että kaikki siitä puhuvat ja kaikki sitä katsoo. Kävikin sitten niin, että jäin koukkuun.

 

Jos haaveitani kysyttäisiin nyt, haaveeni olisivat aika laille samat kuin joitain vuosia sitten. Omakotitalo tai yleensäkin OMA pesä on tullut tärkeämmäksi haaveeksi, mutta silti edelleen painotan onnellisuutta enkä materiaa, vaikka materia minullekin on tärkeää. (Kellepä se ei nykyaikana olisi.) Toki nämä tavismaiset eleet ja aatteet ovat yhä enemmän ja enemmän saaneet minua valtaansa. Ehkei se kuitenkaan ole täysin huono asia. Näin minä yritän ajatella, jos tavallisuuteni alkaa ärsyttää minua. Muiden mielipiteillähän ei niin hirveästi ole väliä, koska itsehän sitä parhaiten kuitenkin tuntee itsensä ja tietää millainen on.

 

Jos minulta kysyttäisiin uudelleen, että olenko tavis, varmaan nolona myöntäisin, että se on osin jopa täysin mahdollista. Käyttäisin harhaanjohtamisen mahdollisuutta hyväkseni, ja hämäisin lisäämällä perään vielä, etten ole aivan varma, sovinko muottiin. En nimittäin koskaan halunnut olla tavis. Jollain tavalla olen aina kammonnut tiettyyn muottiin sulloutumista. En ole mikään nuori kapinallinen, mutta toisaalta minussa on paljon sellaista, joka kapinoi kaikkea tavallisuutta vastaan. Osaksi sitä on vieläkin, ja miksipä ei, enhän minä sentään NIIN montaa vuotta ole kerinnyt vanhentua.

 

Minun unelmani on siis yksinkertaisesti koti, jota olen tässä kirjoituksessa moneen kertaan painottanut. Ei ole väliä, onko se oma vai vuokrattu, kunhan se on koti. Haaveisiini kuuluu myös mies ja mahdollisesti avioliitto, vaikka kumpikaan niistä ei onnea takaa. Olisi silti erittäin hienoa jakaa elämänsä rakastamansa ihmisen kanssa, ja mennä sen kanssa vielä naimisiinkin. Mökki olisi kiva, mutta se ei sillä tavoin ole toivelistallani. Mökin voisi liittää haavekuviini lähinnä niin, että toivon pääseväni jonkinlaisille mökkireissuille rakkaimpieni kanssa. Auton ei tarvitse olla tilava, eikä missään nimessä farmari Volvo, joka tuntuu olevan kaikkien suosikki… Kunhan auto on sen kokoinen, kuin on tarpeen. Rusketus kesällä näyttää kivalta. Pieni persekin olisi joskus kivempi, vaikka olenkin omaani aikalailla tyytyväinen. Haluaisin myös hyvän työpaikan. Ainakin sellaisen, että sillä tulee toimeen. Perheen ei kyllä minun kohdallani tarvitse olla pieni. Haluaisin ehdottomasti enemmän kuin kaksi lasta, itse asiassa niitä saisi olla vähintään kolme. Mielellään viisi. Mutta toki olisin niistä kahdestakin erittäin kiitollinen ja onnellinen.

 

Niin. Haaveeni osin ovat ja eivät ole taviskamaa, kuten tuosta äskeisestä nyt voikin varsin hyvin todeta.

 

”Niin siinä sitten kävi, että sinäkin aloit seuraamaan BB:tä ja aloit elämään taviselämää”, sanoi M minulle.

”Paskat”, sanoin minä. ”Minähän en mikään tavis ole!”

Sen jälkeen aloin täysin suutahtaneena karjahdella, kun Niko tippui Big Brotherista riehumisen seurauksena… Elämäni tuntui menneen ihan pilalle. Surullisen menetyksen jälkeen rupesin keskustelemaan tulevista viidestä lapsestamme A:n kanssa.

 

Niinpä niin. Luultavasti en tule koskaan sopimaan tähän ”Tavis”-muottiin täydellisesti, mutta oikeastaan en edes yritä, eikä ole luultavaa, että minun tarvitseekaan.