<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Eräänä kesänä olin bongannut lehdestä ilmoituksen puhelinmyyntifirmasta. Otin sinne yhteyttä, ja pääsin työhaastatteluun. Haastattelun jälkeen olin varma, että pääsen kyseiseen firmaan töihin. Aavistukseni osui aivan oikeaan. No… Myöhemmin sain sitten huomata, että palkkani koostuu pisteiden kautta tulevasta provisiosta. Eli siis homma ei mennyt niin, että yhdestä lehdestä sai pisteen, vaan lehtiä piti saada myytyä vähintään kolme. Jos näin ei ollut, niin pisteitäkään ei tullut eikä palkka juossut. Sääli, eikö?

 

Huomasin harmin tunteeni aina joka kerta kun joku ei ostanut lehteä. Totta kai – minun tilipussistanihan se oli pois. Minä sentään tyydyin tuhahtamaan ehkä hieman nyrpeällä äänen sävyllä, että no kiitos nyt kumminkin.

 

Samassa firmassa työskenteli eräs Markus, parikymppinen poika. Se oli jo pidemmän aikaa ollut samoissa puhelinmyyntihommissa, mutta lehdet eivät oikein tahtoneet käydä kaupaksi. Sillä kilahtikin sitten jo hieman enemmän kuin minulle. Työskentelin sen kanssa samassa huoneessa, itse asiassa sen koppi oli minun vieressäni, joten kuulin kaiken.

 

No, siis Markus tarttui luuriin ja kauppasi lehteä. Mahdollinen asiakas ei ostanut, ja Markus läimäytti sille luurin korvaan. Tai no, läimäytti ja läimäytti. Eihän kännyköitä läimäytellä, ne vain näpäytetään kiinni. Yhtä kaikki, Markus otti uudelleen kännykän käteensä ja pyöritti numeron. En tiedä, kerkesikö ostajaehdokas sanoa sille yhtään mitään, kun Markus jo kajautti ”OSTA LEHTIIIIHHH!!! Osta, osta, osta! Osta nyt prkl se lehti vitun urpo, etsä nyt ymmärrä?!” Joo, no, naurattihan se minua, sivustakuulijaa, mutta ei varmaan Markusta sen jälkeen, kun joutui lähtemään työpaikasta… Eipähän ainakaan tarvinnut enää huolehtia lehdistä.

 

Ihmettelen, miten voin ajatella siitä firmasta mitään hyvää tai hauskaa. Olin siellä hemmetti kuukauden töissä, enkä saanut sieltä palkkaa penniäkään. Siellä ei tosiaankaan tullut kuin pahalle päälle... :-D Vahingoista viisastuu...!