No heipä hei. Koska kaikki tähän asti lukeenet jo tietävät, (kuka tätä nyt edes lukisi, paitsi minä..? :-D) että olen säälittävä ja raukkamainen, eikä minulla ole tarpeeksi selkärankaa sanoa S:lle suoraa mielipidettäni, voin siis omistaa taas kerran yhden tekstinpätkän omalle raukkamaisuudelleni. En mitenkään pyri olemaan raukkis, enkä edes pidä siitä, mutta tässä sitä nyt vain ollaan. Eikö sitä kuitenkin sanota, että ensi askel parantumiseen tai ongelman ratkaisuun on ongelman myöntäminen? Tosin olen hokenut tässä ainakin kolmessa edellisessä kirjoituksessani, eikä säälittävyyteni ole hävinnyt mihinkään - päinvastoin. Mutta siis, ei tämä minusta mitenkään hauskaa ole. Ei oikeasti. Kannatan yleensä aina suoraa puhetta ja sitä, että pidetään kiinni sovituista asioista. Mutta kuten nyt olen todennut jo ainakin kymmeneen kertaan, minua pelottaa.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Pelkäänkö S:ää, vai jotain läheisyyttä yleisesti? Minusta tuntuu, että en sillä tavoin ole huolissani kummastakaan. Minusta olisi kiva rakastua palavasti ja ihan aidosti. Mutta tyypissä on jotain, mikä ei kolahda. Jossain vaiheessahan minun pitää joko se sille sanoa, tai kertoa käytökselläni - jollen oikeasti ole jo kertonut sitä sille nimenomaan käyttäytymiselläni. On oikeastaan ihme, jos se vielä jaksaa olla tunkemassa elämääni. Eilen illallahan minun piti nähdä se, mutta en lähtenyt paikalle. Satoi vettä - siellä se oli yksin kököttänyt jonkin aikaa ja lähtenyt pois. En ymmärrä, miksi se vieläkin vaivautuu. No... Illalla se sitten sanoi, että jos minä en mene sen luo, niin se tulee tänne. Annoin sille väärän osoitteen. Eli sori vain naapureille, jos se on siellä käynyt. Tuskinpa kuitenkaan on. Tai mistäs minä tiedän, en ole ollut koko päivää päivystämässä rapussa. Kuitenkin, mehän sovimme että tapaamme 10:30. Minä hehkutin vielä sille, että onpas ihanaa vihdoin ja viimein nähdä. Siinä vaiheessa en oikeastaan ajatellut, että en ehdottomasti menisi tapaamaan sitä, mutta olihan mielessäni epäilys.

 

Syitä, miksi en mennyt tapaamaan sitä:

1) Se pyysi minua kotiinsa.

Eihän siinä sinänsä mitään, mutta tyypissä on jotain arveluttavaa. Ainakin vaikuttaa siltä. Olen ehkä vainoharhainen, mutta silti minusta tuntuu että on parempi noudattaa tiettyä pientä varovaisuutta. Ainakin sen jutuista päätellen.

2) Olen hämmentynyt

Aivan, olen hämmentynyt. En oikein tiedä, mitä tarkalleen ottaen haluaisin. En osaa määritellä sellaista ihmistä, joka vastaa ihannettani. Kyseessä ei tarvi olla ihannetyyppi, mutta se vain loksahtaa sitten kun se loksahtaa. Ihannetyyppinsä tajuaa kun se on kohdalla. Tai mennyt ohi...

3) Minua pelottaa

Taas kerran totean saman asian, mutta kun tämä tietynlainen pelko tuntuu niin voimakkaasti olevan läsnä ja jarruttelemassa mahdollisia ihmissuhteitani. En pelkää, että tutustuisin johonkin sarjamurhaajaan. Sellainen ei ole käynyt edes mielessäni. En pelkää sitoutuakaan. Mielelläni sitoutuisin sitten joskus kun löytäisin oikeanlaisen ihmisen. Se, mikä minua pelottaa, liittyy pääasiassa siihen, miten pahasti itseni jutussa satutan, jos joudun petetyksi tai jätetyksi. Siksikin pelottaa päästää jotain ihmistä lähelle.

 

No joo, eihän tuossa kaikki ole. Kirjoitukseni ei kai ole kovin järjestelmällistä, mutta ajatuksenikin ovat sekavat. Eivät S:n takia, vaan yleisesti. Niin, en siis tavannut S:ää. Se on yrittänyt soittaa vaikka kuinka monta kertaa ja laittanut viestejä. Viestit on lukenut sitten kun olen ne huomannut, mutta en ole puheajan vähyyden vuoksi vastannut niihin takaisin millään tavalla. Puhelut olen missannut ihan totaalisesti, sillä päivä on ollut sellainen, että en ole pahemmin katsonut puhelimeni perään, soiko se vai ei. Puhelimeni kun on äänettömällä aina öisin, ja sitten en muista laittaa siihen ääniä. Osin siksi, että jotenkin puhelimen kuuleminen velvoittaa minut mielestäni vastaamaan, mutta jos taas en kuule puhelinta enkä tiedä milloin se soi, voin olla vastaamatta hyvällä omalla tunnolla. Tykkään puhua puhelimessa joskus pitkiäkin aikoja, mutta aina minua ei huvita. Keksin mielelläni itselleni uusia virikkeitä ja muuta tekemistä, kuin se puhelimessa puhuminen.

 

Mietin vain, mitä sanon S:lle, jos se nyt jossakin sattuu kävelemään vastaan tai ottaa muuten yhteyttä niin, että minä ikään kuin "joudun" sen kontaktin toiseksi osapuoleksi. Raukkis kun olen, joudun melko varmasti taas keksimään sille uuden selitysken. Harmi vain, että sanavarastoni alkaa selitysten osalta olla aika vähissä... Pitäisikö minun siis tokaista S:lle, että "Selitykset pääsi just loppumaan"? Ihan kokeilemisen arvoinen idea, kaiketi...