Ihmissuhde-elämäni on oikeasti kummallista. Kahvi soitti joskus päivällä, ja kyseli, olenko puhunut T:lle siitä jotain. En edes ole ollut tekemisissä koko T:n kanssa pitkään, pitkään aikaan, eikä Kahvi muutenkaan ole meidän keskustelumme aihe. Ajattelin, että kun Kahvi juttelee T:n kanssa, asia selviää. Niin ei kuitenkaan ollut. T sai asiat vielä pahemmin solmuun. Nyt välimme ovat poikki. Kahvi ei edes suostunut kuuntelemaan, mitä sanottavaa minulla on asian suhteen. Minä en ole puhunut siitä mitään pahaa, ja sen tietävät kaikki muutkin paikalla olleet, Suharikin. T kuitenkin väittää vallan toista, en tiedä miksi. Muistan, että T oli silloin sekaisin. Johtuisikohan se siitä? En tiedä, enkä välitäkään. En jaksa riidellä, mutta ei tässä näemmä sovussakaan olla. Ikävää, että tuon piti päättyä noin. Inhottavaa, että ihmisestä ollaan valmiita uskomaan ihan mitä tahansa edes kuuntelematta sitä. Ihan sama kuin Kilu ja Pertsa olisivat aavikolla jonkun Järvisen Kalevin kanssa. Jos Pertsa sanoisi, että ”Tuo Kalevi tuossa on sanonut, että aavikolla on metsää” niin asia automaattisesti olisi niin Kilun mielestä, eikä Kilu vaivautuisi edes tarkistamaan asiaa Kalevilta. Reiluako? En jaksa jauhaa enää koko asiasta, joten laitan sen syrjään.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

A:n kanssa Ruotsiin meno siirtyy näemmä tammikuulle. Se onkin oikeastaan parempi, saan hieman hoideltua niitä tiettyjä asioita, joita nyt omiksi asioikseni kutsun. Omianihan ne kyllä ovatkin. On vain kuitenkin niin paljon sellaista, mitä pitäisi ennen pelkkää käyntireissuakin hoitaa, että en osaa edes laskea. En tosiaankaan tajua, miten sitä tehtävää voikaan kertyä niin hirvittävästi. A valitteli, ettei sillä ole vaatteita. Ei niitä ole minullakaan, ja miten minä ikinä mitään saankaan, kun joudun odottamaan jotain typerää sossunrahaa KUUKAUDEN?!?!?!? Niin, siis mainitsen taas kerran, ettei se ole edelleenkään tullut. Hyvin mielenkiintoista, te varmaan sanotte siellä ruutunne ääressä. Kyllä se vain on. Mutta koska meidän piti puhua A:sta, niin en nyt takerru tähän iänikuiseen rahakysymykseen. Se on vain sitten herttainen ihminen, en voi sitä muutenkaan oikein kuvailla. Toivon kyllä oikeasti, että tästä tulee jotain. On tiettyjä asioita, joita en ole A:sta kertonut edes omalle siskolleni. Ei siksi, että jotenkin häpeäisin niitä, mutta minusta on parempi, etteivät kaikki tiedä kaikkea. Sitä paitsi tiedän, että jos avaisin suuni, siskoni olisi hämmästynyt minun toiminnastani, ja ryhtyisi päivittelemän sitä sen sijaan, että ymmärtäisi jotain.

M kysyi minulta tänään, että olenko sen ykkönen. En nyt oikein ole varma, mitä se mahtoi tuolla tarkoittaa. En edes tiennyt, olenko vai enkö, taikka että miten minun siihen olisi pitänyt vastata. Vastasin sitten, että ”Toivottavasti. Oonko?” ja jäin mielenkiinnolla odottamaan vastausta. M vastasi, että se riippuu minusta. Ja minä idiootti menin vastaamaan sille, että minusta tuntuu siltä, että ainaki haluaisin olla. No, myöhemmin M sai suunsa auki, ja sanoi haluavansa minut. Mykistyin, enkä vastannut enää mihinkään sen sanoihin millään lailla. Lähdin vetämään paikan päältä. Voi hyvät surkeat, että minä olen sitten kertakaikkisen idiootti.

S:n tapaaminen on ollut mielessäni koko päivän. Siis sillä tavalla, että muistan kyllä ihan hyvin – ja olen muistanut – että meillä piti olla tänään tapaaminen. S laittoi minulle viestiä jossain vaiheessa katsoessani Idolssia. Hän halusi tietää, sopiiko kello puoli kymmenen minulle. Lammasmaisesti vastasin sen sopivan oikein hyvin. Eilenhän me puhuimme siitä, että jos emme tänään näe, emme enää ole missään tekemisissä. En tiedä, toivonko sitäkään. Toivoisin, että voisimme olla vain ystäviä. Valitettavasti se ei taida riittää S:lle, joten luulen, että se suuttuisi jos vain ehdottaisinkin. En mitenkään ajattele olevani niin kovin mielenkiintoinen, mutta siltä se nyt kuitenkin vaikuttaa. Kello tuli mitä tuli, enkä minä edelleenkään mennyt paikalle. Oli kyllä mielessä, että menisin – ja lähteminen kävikin jo mielessä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että on vain yksinkertaisesti parempi kuin jätän menemättä. Siis vaikka nyt taas kerran rikoinkin lupaukseni. Minusta tuntuu, että panostan johonkin ihan muuhun kuin S:ään, josta en edes tiedä yhtään mitään. Se on muuten hirveän utelias. Ja kummallinen. Ehkä se kummallisuus tekee sen, että en ole suostunut vieläkään tapaamaan sitä.