Niin. Eräässä kirjoituksessani totesin, että päässäni alkaa pikku hiljaa hahmottumaan ja muotoutumaan se, mitä minä haluan. Siis toki minulla on kaiken aikaa ollut tiettyjä haaveita ja unelmia ja toiveita. Suurin osa niistä on ihan realistisia ja toteuttamiskelpoisia asioita. En minä mahdottomuuksista enää nykyään ole pitkään aikaan haaveillutkaan. Se, mitä haluan, vaikuttaa myös ihmissuhde-elämääni. Minullahan on tässä juttua meneillään A:n kanssa. M on toinen potentiaalinen ”ehdokas” tai millä nimellä häntä nyt sitten kutsuttaisiinkaan. Tässä kohtaa tulee kompastuskivi. Jos muissa asioissa ja muiden asioiden tiimoilta jotenkuten pystyn selvittämään sen, mitä haluan, niin tässä asiassa olen typerä kuin saapas. En jaksa juuri nyt alkaa selittää, mitä heitä kumpaakin kohtaan tunnen, joten siitä joskus toiste. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

A on yrittänyt soittaa minulle tänään moneen otteeseen, mutta en ole vastannut puhelimeen. Tällä kertaa ei ollut kyse välttelystä tai muuta sokean ja kuuron leikkimisestä, vaan en ole oikeasti tiennyt hänen soittaneen. Minun pitäisi kai laittaa puhelimeeni äänet. Laitoin sitten hänelle myöhemmin viestin jossa selitin, miksi en ole vastannut puhelimeen. Kerroin soittavani myöhemmin. Luulen, että A on juuri tällä hetkellä eräässä tietyssä paikassa, jos ei ole jäänyt kotiinsa nukkumaan. Siksi en viitsi soittaa sille nyt. Ehkäpä sitten Salkkareiden jälkeen.

M oli jokin aika sitten Kajaanin mäkkärissä. Sillä on peli, jota minä en ole päässyt seuraamaan. Ei minulla kyllä olisi mitään sitä vastaan, vaikka pääsisinkin, mutta luultavasti kiljuisin koko ajan koska pelkäisin että M murtaa tällä kertaa sormensa sijaan esimerkiksi kätensä tai jalkansa. Toivottavasti kaikki nyt kuitenkin menee hyvin. Senkään kaikkiin viesteihin minä en ole pystynyt vastaamaan, sillä oli jo iltapäivä puolta pitkästi, ennen kuin sain itselleni puheaikaa. Luultavasti M kuitenkin ymmärtää sen.

Kahvi on jankuttanut edelleen samasta aiheesta. Minua tuo saman jauhaminen alkoi jo puuduttaa, enkä mitenkään jaksanut enää jankuttaa. Sanoin sille, että annetaan jo asian olla ja että en jaksa jauhaa tällaisesta asiasta. Eri asia, jos tässä olisi kyse jostain paljon suuremmasta, mutta kun ei ole. Aivan turhaa. Kysyin Suharilta aiemmin, mitä mieltä hän on tuosta. Onneksi edes siskoni oli kanssani samoilla linjoilla. Se kuulkaa auttoi kummasti. ^^ Kahvin kanssa emme kuitenkaan edelleenkään ole sopineet emmekä sen paremmin enää olleet sitten tekemisissä. Ehkäpä se asia joskus korjaantuu, tai jos ei korjaannu niin täytyy kai sitten ajatella niin, että kaikkeen löytyy syy ja että kaikella on jokin tarkoitus. Ihmettelen kyllä tällaisia tarkoituksia syvästi.

"Kahvikatastrofiakin" tärkeämpää olisi kuitenkin se, että ihminen tietäisi edes suunnilleen, mitä haluaa. Milloin minä tiedän???