Miksi helvetissä minun pitää ottaa kaikki muut kaikin mahdollisin tavoin huomioon aivan jatkuvasti, mutta minusta eikä minun tunteistani tarvitse välittää tippaakaan? Mikä siinä on, että jos minä teen pienenkään virheen, minun kimppuuni käydään joukolla kuin yleiset syyttäjät ikään kuin olisin vähintään syyllistynyt johonkin kansanmurhiin? Oli sitten tosiaankin kyse mistä asiasta hyvänsä. Sitä vastoin jos joku muu tekee vaikka mitä, hänelle saatetaan huomauttaa kipakkaan sävyyn asiasta, mutta siihen se sitten jääkin. Loppu homma menee suurin piirtein päätä silitellessä ja taputellessa. Minun tekojani, päätöksiäni ja valintojani kunnioitetaan hyvin harvalla kertaa, vaikka olisi kyse ihan normaaleista asioista. Ne ovat aina vääriä. Mutta sitä vastoin jos joku muu valikoi jotain, hänellä on siihen täysi oikeus, valinta hyväksytään ja sitä jopa kiitellään. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Puhun nyt suvustani. Tarkemmin sanottuna suvustani isän puolelta. Aina, jos minun kohdallani tapahtuu jotain, mitä monelle muullekin, se on hämmästyttävää ja kauhistuttavaa, ja aivan ennen näkemätöntä tai kokematonta tai tapahtumatonta. Eihän kukaan nyt ole kuullutkaan että tuollaista sattuisi ja tapahtuisi yhtään kellekään muulle kuin minulle, hyvänen aika. Ei minun valinnoistani ole mihinkään, eikä minusta ole myöskään tekemään yhtään mitään. Minusta ei ole millekään sellaiselle alalle tai sellaiseen ammattiin, joka minua sattuisi kiinnostamaan.

 

Minun pitäisi aina kaikenlaisia valintojani tehdessäni ajatella heitä. Aina vain heitä ja heidän mainettaan tai kunniaansa, mitä se nyt sitten onkin, tai onko heillä edes sellaista. Minun ei sovi tehdä niin eikä noin. Tarkemmin sanottuna jos ajatellaan vaikka rakkauselämääni, niin kyllähän ne kumppanitkin on joko valittu heidän mielipiteensä mukaan ja suorastaan aneltu heidän hyväksyntäänsä, tai sitten on ollut pystyssä suurin piirtein kolmas maailmansota, joka on kestänyt ja kestänyt. Kertaakaan minulta ei ole pyydetty anteeksi tai minun mielipiteitäni kysytty, on vain puhuttu siitä kuinka minä en herran jestas sentään kerta kaikkiaan voi tehdä noin. Sen sijaan kaikki muut ovat saaneet ihan itse päättää mitä tekevät ja miten asiansa hoitavat. Kaikkien muiden valinnat ja ystävät ja muut ihmissuhteet ovat olleet erittäin hyviä, hienoja ja toivottuja. Minun eivät. Tunnen olevani jotenkin B-luokan ihminen, kun tämä homma on tällaista.

 

Tiedättekö, tällaista minun ”sorsimistani” ei ole tapahtunut juuri tänään eikä myöskään pariin päivään, mutta kyllä sitä edelleenkin silloin tällöin tapahtuu. Ajatellaan vaikka tätä isäni juomista. Jos minä olisin tehnyt noin, niin voi perkele että kaikki olisivat nousseet sellaiseen raivoon, että olisin varmaan joutunut maanpakoon. Ei sillä, että kertaakaan olisin tehnyt noin. Isälleni lausuttiin muutama kipakka lause, ja sanottiin kipakkaan äänensävyyn että tuon on nyt loputtava, mutta siihen se sitten jäikin. Mutta siis minun kohdallani tuo olisi ollut ihan kamalaa. Niin kuin kaikki muukin minun kohdallani. Kaikki on minulta kiellettyä. En tarvitse yhtään mitään, minun ei tarvitse tehdä mitään. Minun ei tarvitse mennä mihinkään eikä minusta ole mihinkään. Koskien siis niitä asioita, joista minä olen kiinnostunut tai joista minä pidän tai vastaavaa. Siis suvun muutaman tyypin mielipiteen mukaan.

 

Tässä suunnilleen reilu tunti sitten isäni oli soittanut mummulle, ja antoi sitten puhelimen minulle. Mummu toivoi, että jospa se jo lopettaisi juomisensa. Minä elättelin myös jo toivoa, koska ei sillä ole tässä ollut mitään juomistakaan. Kuitenkin se alkoi taas illan päälle kinuamaan viinaa minulta, mutta en antanut sille viinaa. Kysyin, että eikö se ymmärrä että huomenna on jo perjantai, ja maanantaina on mentävä töihin oli miten oli. Ilmeisesti se ei ymmärtänyt. Lähdin kävelylle purkamaan hieman hermojani. Tullessani takaisin isukki soitteli tuossa taksia. Kysyin, mihin se oli menossa. Sanoi menevänsä baariin, koska minä en anna sille viinaa. Sanoin, että se voi sitten olla yötä siellä minne meneekin, jotta minulla olisi vähemmän siivottavaa.

 

Mitenköhän edes pystyn kirjoittamaan vielä jotenkuten täysjärkisenkuuloisesti tai oloisesti? Se on tosiaan ihme, kun ajattelee, miten paljon minua raivostuttaa tälläkin hetkellä. Tekisi mieli raivostua ja huutaa. Itkeä. Rikkoa esineitäkin. Tämä nyt kuitenkin sattuu olemaan kerrostalo ja tänne on tullut hiljaisuus, joten minun täytyy hillitä huutoni aamuun saakka. En viitsisi alkaa itse tänä yönä huutamaan, kun kerran viime yönä tein niin ”ystävällisen” ja ihanan tempun, että soitin poliisit huutaville naapureille. Toivon, että isukki ei raahaa kapakasta mitään porukkaa tänne ja että sille ei satu tuolla mitään. En voi huolehtia ja holhota sitä, mutta olenhan minä huolissani. Olihan se yksikin päivä jo kaatunut naamansa ruvelle niin että silmäkin oli mustana. Tai siis on edelleen, tosin paranemaan päinhän tuo naama näyttää olevan. Mietin myös, että onkohan siitä maanantaina töihin, ja tulen entistä pahemmalle tuulelle kun mieleeni tulee, että se saattaa jatkaa ensiviikonkin tuota juomistaan.

 

Minun puolestani saa olla se vuokrasopimus kerta kaikkiaan allekirjoittamatta. Ei siitä ole allekirjoittelemaan yhtään mitään huomennakaan, koska se kerran nyt menee kapakkaan. Enkä minä jouda odottelemaan rahansaantiani koko ikääni. Kelalta kun pitäisi saada vielä asumistukipäätös, ja sellaistahan ei voi tehdä viemättä sitä vuokrasopimusta sinne. Vuokrasopimusta taas en voi viedä sitä ellei meidän molempien nimet ole paperissa, eli ei auta minunkaan käydä allekirjoittamassa yhtään mitään yhtään mihinkään. Sanoin jo sille, että saa minun puolestani olla se vuokrasopimus siellä vaikka maaliskuuhun asti, koska se ei näytä haluavan mitään vuokrarahaa, enkä minä voi mennä mihinkään ja esitellä itseäni häneksi ja tehdä asioita hänen puolestaan. En varmaankaan tekisi, vaikka voisinkin.

 

Se jo sanoi taas kerran tänään, että se on ”jo lopettanut” juomisensa, mutta mitä lopettamista tuo muka on olevinaan?! Minusta tuo on paremminkin jatkamista. Jos se on kotona ottanut muutamia ryyppyjä sekä kaljaa että viinaa, niin tuskinpa sen tarvitsee enää lähteä krapularyypyille baariin vielä illalla…? Tuo ei tosiaan miltään lopettamiselta vaikuta millään tavalla. Vissiin se sitten näkee unta lopettamisesta, mutta ei kuitenkaan aiokaan toteuttaa puheitaan käytännössä. Alkaa toden teolla ärsyttää kun se taas on siinä puhunut, puhunut ja puhunut mutta siitä ei kuitenkaan ole pitämään lupauksiaan. Inhoan tuollaista käytöstä niin, että korvissa alkaa taas kohta humista ja verenpaine nousta.

 

On hyvä, että voin edes kirjoittaa näistä ajatuksistani ja tuntemuksistani jonnekin. Yksi ystäväni kertoi kerran käyvänsä juttelemassa jonkun psykologin luona ihan vain siksi, että saa vain jutella asioistaan jollekin. Ilman mitään sen kummempaa asiaa. Se kuulemma helpotti häntä. Minä yritin kerran käydä juttelemassa psykologille ongelmistani, siis silloin kun olin tosi pahasti koulukiusattu. Tai siis koulusta kuraattori ehdotti että jos vaikka kävisin juttelemassa. Mutta minua se ei oikein tuntunut auttavan eikä mieleni ollenkaan helpottunut siitä. Tunsin itseni vain ahdistuneeksi, kun piti tavallaan ”väen vängällä” mennä juttelemaan täysin ventovieraan kanssa, joka tuntui kyselevänkin aivan tyhmiä. Jos se kysyi, että ”Mitä isäsi teki kun sai tietää että olet lintsannut koulusta kiusaamisen vuoksi?” ja vastasin, että ”No se paasasi…” niin tikusta tehtiin asiaa, ja kysyttiin, että ”Mitä tämä tällainen paasaaminen tarkoittaa?” aivan kuin kyselijä olisi ollut joku imbesilli, joka ei käsitä mistään mitään. Niin, ehkä se juttelu takkusi, koska minulla ei ollut tippaakaan omaa mielenkiintoa käydä juttelemassa kenenkään kanssa.

 

Ei tuo aihe tullut mieleeni siksi, että jotenkin nyt kokisin tarvetta käydä juttelemassa jonkun kanssa. Minulle riittää, että saan puhua edes jollekin asioista. Ja kirjoittaa. Siinä on minun terapiamuotoni jos juttelu jollekin on aiheena. Tuli vain mieleen, että ilman tätä kirjoittamista olisin ehkä aika raivohullu. En varmaan sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta varmaan olisin vielä huomattavasti huonommalla tuulella ja varmaan se jonkinlainen tietty ahdistuskin olisi ihan toista luokkaa, kuin se on nyt, kun yritän edes jotenkin tässä purkaa ajatuksiani. Vielä sentään jaksan välillä olla ihan hyvällä ja normaalillakin tuulella, jopa nauraa. Tiedä sitten siitä, kauanko sekin kestää, jos tämä tilanne vielä ensi viikollakin jatkuu.

 

Ottaa suunnattomasti aivoon, että kun minä yritän pitää järjestystä yllä että toisella olisi mahdollisimman helppoa, niin hän ei oikeastaan yritäkään tehdä sinänsä mitään normaalin elämän hyväksi. Siis että selviäisi jo tuosta humalastaan ja lopettaisi tuon tuurijuoppouden taas tältä kerralta sikseen. Menisi töihin, ja auttaisi minuakin jossain. Ihan kuin olisin tässä jotenkin sitä varten, että vain ja ainoastaan huolehdin taloudesta, milloin passaan häntä ja milloin kissaa. Kissaa nyt täytyy muutenkin passata, eihän se itse saa itselleen ruokaa. Kissa harvemmin sotkee ihan tahallaan. Kuitenkin, ihan kuin minulla ei olisi muuta elämää tai ihan kuin minulla ei tarvitsisikaan olla. Ihan kuin minun tekemäni työ ei olisi kyllin hyvää, jotta sen voisi jotenkin ”säilyttää” vähän pidempään kuin viisi minuuttia tai puoli tuntia.

 

Otin matot pois lattialta, koska jos se juomaan menee nyt, niin ihan varmasti se saapastelee taas kenkineen sisälle niin kuin se on tehnyt tässä taas monena päivänä. Siksi näkyy olevan ihan sama onko ne matot lattialla vai ei, ja peseekö niitä vai ei. Jos antaisi vaan tämän kämpän olla ja mennä sellaiseen kuntoon kun se sitä noin kovasti haluaa kerran pahaan siivoon laittaa? Siinä voisi olla ideaa, mutta valitettavasti joudun itsekin olemaan täällä, enkä voi olla, jos on kovin sotkuista. Ärsyttää ja masentaa sellainen entisestään.

 

Minä raukka luulin, että tähänkin asuntoon alkaa joskus taas laskeutumaan yö ja että mahdollisesti täällä nukutaan ja että mahdollisesti sitä viinaa ei nyt enää tämän päivän jälkeen oteta, mutta totta kai minä olin väärässä. Mitäpä minä muuta voisin tehdäkään kuin olla väärässä joka kerralla, jona yritän jotain olettaa tai järkeillä. Miksi minä edes vaivaudun tekemään oletuksia tai järkeilemään, kun ne eivät tuota tulosta. Ei pitäisi, koska pettymykset jotka toistuvat joka päivä taas vaihteeksi, alkavat olemaan jo melkoisia ja on rasittava joutua taas kerran pettymään. Kuinka typerä minä oikeastaan voin olla? Olen sanonut itselleni ainakin tuhat kertaa, ettei pitäisi oikeastaan enää toivoakaan että se lopettaa juomisen ”huomenna”, koska eihän tuolle näytä olevan loppua ollenkaan. Kyllä se loppu siellä jossain häämöttää, mutta milloin, sitä on vaikea sanoa.

 

Kysyin tänään äidiltä, miten se sai aikoinaan isän lopettamaan juomisensa silloin kun se oli juonut monta päivää. Äiti ei osannut antaa mitään vinkkejä. Sanoi, että isukki oli lopettanut aina itse sitten kun sillä oli tullut ”kiintiö” täyteen. Näköjään sillä näy enää mitään kiintiötä olevankaan. Nyt on alkanut perjantai, ja arvatkaa mitä? Se on nyt juonut kokonaisen viikon. Arvatkaa vaan, onko siltä ollut kiva katsoa tai kuunnella? Viikko sitä. Ja vissiin pari päivää päälle. Ainakin se pari päivää. Minä olin hullu, kun menin aiemmin kirjoittamaan että taas on muutama tunti lähempänä elämän normalisoitumista. Eihän tässä mikään näy normalisoituvan – hullummaksihan tämä elämä vain näyttää koko ajan käyvän. Pitäisikö itsekin hukuttautua viinaan, että ei tarvitsisi katsoa tai kuunnella tätä? Saisi joku vaihteeksi siivota minun sotkujani ja katsoa minun perääni. Voisi olla ihan kiinnostava osan vaihto, tietäisipähän sitten millaista se on ja miltä se tuntuu. Ei nyt sillä, että olisin aikeissa tehdä noin. En tosiaankaan. Johan tässä jo on yksi, jolle viina maistuu ihan tarpeeksi hyvin. Se todellakin riittää.