Tosiaan, tämän olen todennut itse. Että kyllä, ihan tutkittu juttu on, ja vieläpä moneen kertaan tutkittu.

 

A kiinnostaa minua koko ajan vähemmän. Ja M taas sitä vastoin entistä enemmän. S on taas toistaiseksi jättänyt minut rauhaan, ja J:n kanssa juttu alkaa luistaa. En siitä kiinnostuksesta siinä mielessä kylläkään sano mitään, ainakaan omasta puolestani. En vain osaa kertoa järkevää syytä sille, miksi näin on. Syy ei taida olla sen persoonassa, eikä kai siinä itsessäänkään. Se syy taitaa löytyä minusta tai korvieni välistä. En tajua oikeastaan tätä. Haluaisin tietää, miksi tunteeni ihmissuhdeasioissa vaihtelevat niin nopeasti, että hyvä jos ehdin edes tiedostaa niitä? Miksi niiden ylipäätänsäkään täytyy vaihdella? Eikö olisi paljon helpompaa ja mukavampaa, jos ihminen löytäisi Sen Oikeansa, ja lopettaisi turhan jahkailun eikä enää vaihtelisi mielipiteitään siitä, kuka milloinkin sattuu kiinnostamaan? <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Joku ehkä sanoisi, että se on elämää. Elämäähän tämä nimenomaan onkin, mutta sekavaa sellaista. Koska elämäni on sekavaa, ei kai ole mikään ihme, että tunteenikin ovat sekavat. Tai ehkei se syy löydy minun elämästäni. Mistä se sitten johtuu? Nuoruudesta? Epävarmuudesta? En kylläkään pidä itseäni kovin epävarmaan, joskus kylläkin tunnen oloni erittäinkin sellaiseksi. Tietysti elämä olisi tylsää, jos mitään ei tapahtuisi… Tai mikään ei koskaan muuttuisi. En vain ole ihan varma, pidänkö kaikista sen tuomista muutoksista.

 

Eräs ihminen varmaan sanoisi, että mielipiteiden muuttuminen johtuu aika pitkälti viisastumisesta. Ja että mielipiteet vaihtelevat, kun ihminen etsii omaa suuntaansa ja polkuaan, jota kulkea. Mutta en minä koe löytäneeni vielä täysin sitä suuntaa, mihin olen menossa. Tai sanotaanko, että olen löytänyt suunnan – mutta en koko polkua. Enkä ole suunnasta ihan varma. Toisaalta olen, toisaalta se suunta kammottaa minua, koska kaikki on pitkästä aikaa melko uutta. Voisi sanoa, että minä olen pysytellyt ”näistä” kuvioista aika pitkään poissa. Tuntuu, että olen kotonani enemmän aivan jossain muissa ympyröissä. En tarkoita nyt mitään huligaani tms. elämää, mutta en jaksa paremmin alkaa nyt selvittelemään. Moni asia tuntuu perin juurin vieraalta, vai miten sen nyt sanoisi. Tuntuu, ettei oikein aina tiedä, miten pitäisi toimia. Mitä voi sanoa, mitä ei voi sanoa. Mistä voi puhua, mikä on typerä puheenaihe. Millaista läppää voi heittää?

 

Olen kyllä välillä ihan ulalla. Tuntuu ihan omituiselta, mitä jotkut puhuvat tai mitä jotkut eivät puhu. Aivan kuin kuuntelisi jotain vierasta kieltä. Kellään ei ole aavistustakaan, miten paljon kaikki eroaa siitä vanhasta, joka omalla tavallaan oli monella tapaa aivan erinomainen juttu, mutta johon en kuitenkaan ainakaan tällä hetkellä haluaisi palata. Niin, koen kyllä kaipuuta siihen. Oikeasti. Tuntuu ihan hassulta, kun ne ajat ovat jotenkin taaksejääneitä. Edessäni on vain uutta.

 

Jos minä haluaisin, voisin kyllä tehdä suoranaisen pikapaluun siihen kaikkeen A:n avulla ja A:n kautta sekä kanssa. Aluksi näin ajattelinkin. Olikohan se syy, miksi A alkoi kiinnostamaan minua enemmän ja enemmän, ja esimerkiksi M jäi taka-alalle ja ikään kuin kakkossijalle? Niin, ehkä se oli alun perin yksi pääsyistä. Kyllähän minä A:sta tietysti muutenkin pidin ja pidän edelleen. Siinä on kaikenlaista sellaista, mistä pidän. En jaksa alkaa eritellä ihan kaikkea, mutta onhan A esimerkiksi mukava. Tuntuu kuitenkin, että se mukavuus ei vain riitä, ja että jotenkin tämä halu elää ihan tykkänään toisella tapaa on paljon vahvempi kuin se halu palata siihen vanhaan. Paluu vanhaan olisi tuntunut ja varmaan tuntuisi edelleenkin luontevimmalta. Oikeasti. Minulle tämä kaikki tuntuu niin vieraalta ja oudolta, ihan kuten tuossa jo äsken yritin kertoakin.

 

Kukaan ei tietystikään ymmärrä tarkalleen, mitä minä tällä tarkoitan. Olen tainnut jo aiemmin mainita, että ei elämäni ole ollut niin huonoa, kuin tämän perusteella voisi ehkä luulla. Ja kuten tässäkin kirjoituksessa aiemmin jo sanoin, en ole elänyt mitään huligaanielämää. En ole ollut rikoksen poluilla, en ole ollut koukussa minkäänlaisiin päihteisiin. Minulla ei ole mitään sen kaltaista ongelmaa, eikä sen laajuista, mutta sanotaanko, että kuitenkin 90 prosenttisesti siitä poikkeavaa, miten perussuomalainen ihminen päivittäin elää.

 

Niin, A ja koko touhu tuntuu olevan kohta taaksejäänyttä. Kyllä minulla on näihin ihmisiin vanhoilta ajoilta edelleen kontakteja. Itse asiassa ystäväni ja kontaktini rajoittuvat pääasiassa niihin ihmisiin, jotka olen elämääni saanut vanhoilta ajoilta. Nämä ihmiset ovat kuitenkin melko tarkoin valikoituja. Ymmärtäviä ihmisiä, joille minun ei tarvitse selittää perin juurin, miksi näin.

 

Kuten sanottu, M siis kiinnostaa entistä enemmän. Sen kanssa olen taas tänään jutustellut vaikka ja mistä. Se jopa kysyi minulta yhden kysymyksen tänään, mutta en viitsi oikeasti laittaa sitä tänne, koska se tuntuu ihan hullulta tässä vaiheessa. Kyse ei ole minkään valtakunnan suunnitelmista tai edes hätiköidyltä, mutta tuntuu vain hullulta että ihminen esittää sellaisia ajatuksia rivien välistä jo tässä vaiheessa. Onhan se tietysti mukavaa ja ehkä imartelevaakin. Kyllähän jokainen ihminen tykkää olla ihailun kohteena, ja mikäpä ettei.

 

Tuntuu vain ongelmalliselta. Mikä? En ihan tarkalleen ottaen tiedä. Yritän tässä avata mieltäni, mutta kun ei se onnistu. Jumitun aina johonkin kohtaan, enkä enää tiedä, miten etenisin. Keinot tuntuvat loppuvan kesken. Pitäisikö kokeilla jotain todella radikaalia ja antaa vain tunteiden viedä? Tosin en voi antaa tunteideni viedä, ennen kuin tiedän mitkä ne minun todelliset tunteeni ja ajatukseni sitten mistäkin ovat. Edelleen kysymys ”Mitä minä oikeasti haluan?” leijuu tässä pinnalla, eikä suostu menemään yhtään mihinkään, vaikka minä kuinka yritän ajaa sitä pois. Ärsyttävää, eikö?

 

Päätäkin rupesi särkemään. No, ehkäpä tämä tästä.