En nukkunut koko yönä, enkä tiedä aionko vieläkään mennä nukkumaan. Väsyttää jonkin verran. Väsymys tuntuu lähinnä silmissä. Ne eivät ole kipeät, mutta ehkä hieman arat ja väsyneen tuntuiset. Tuntuu siltä, että ne olisi kiva laittaa kiinni. Jalkojakin särkee, vaikka olen lähinnä ollut vuoteella, enkä varmastikaan rasittanut jalkojani missään. Väsymyksen piikkiin menee. Luultavasti nukun jossain vaiheessa pari tuntia, mutta koko päivä ei saa nyt mennä torkkumiseen. Minun pitäisi saada siivottua oma huoneeni, sekä varmaan pestyä jonkin verran pyykkiä. Lisäksi olisi hyvä pyyhkiä pölyjä muista huoneista ja siivota wc. Myös vaatekaapin mahdollinen järjestely olisi erittäin hyvä homma. Vaatehuonettakin pitäisi jossain vaiheessa laitella ja katsella uusin silmin. Siellä on paljon sellaista, mikä ei enää mahdu päälleni tai mitä en luultavasti pidä. Osan niistä voisi antaa kirpputorille, tai sitten vaikka johonkin ”vaatteita Pietarin katulapsille”-keräykseen. En tiedä, missä ajassa tuon kaiken aion toteuttaa. Vaatehuoneprojekti ei luultavasti toteudu tänään. Siihen pitäisi vielä liittää sellainen yleinen vaateprojekti, jonka aikana huolletaan kaikki vaatteet ja laitetaan ne siististi pukupusseihin – siis ns. paremmat vaatteet. Muu yleinen siivoaminen voisi tapahtua tänään. Jos vain jaksan ja viitsin, aikaahan tässä kyllä on.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Valvomiseen ei ole oikein järkevää syytä. Suhari soitti minulle jossakin vaiheessa A:n soiton jälkeen, enkä tietenkään voinut olla vastaamatta. Soittajahan oli tuntematon numero, joten soittaja olisi yhtä hyvin voinut olla A. Suharin kanssa on mukava jutella, mutta enemmän olisin toivonut, että A olisi vielä soittanut kertaalleen. No, ensi kerralla sitten parempi onni. Suhari ei ollut käynyt missään. Ne olivat hakeneet pitsaa ja viettäneet rauhallista iltaa. Eivät olleet kuulemma viitsineet lähteä mihinkään. Aiemmin sanoin, että tunnen oloni hieman hölmöksi tms. kun kaikki muut kulkevat jossain. Ehkä mielessäni on jossain taustalla ollut pikkuriikkisen kateuttakin. En vain tiedä, mitä kadehdin. En ainakaan alkoholia, sillä sitä saan minäkin juotua jos lystään. Ehkä sitä ystävien seuraa vain. Niin, no, en kuitenkaan ollut mitenkään iloinen tai vahingoniloinen kuullessani, että ilta oli mennyt kotona. Olin vain iloinen, kun minulle soitettiin. Suhari kertoi puhuneensa R:n kanssa tänään pitkän pätkän. R ja se olivat kuulemma sopineet välinsä jollain tavalla, mutta Suhari ei kuulemma halua R:ää takaisin. Vaikuttaa nyt hieman siltä, että Suhari kuitenkin tykkää R:stä. Eikä kai se mikään ihme ole, eiväthän tunteet yhdessä yössä katoa. Voivat tietysti kadota, niin kuin tuossa tapauksessa olisi voinut olla ilmeistä, kun R teki Suharille miten teki. (R lähti Helsinkiin toisen muijan perässä. Helsingissä se oli hengaillut viikon, ja koko viikon saavutus oli pikapanot aseman vessassa. Niin, en minä tietenkään tätä kuullut R:ltä, vaan Suharilta. Suhari ei puolestaan ollut kuullut puoliakaan R:n, vaan R:n veljen suusta.) Minä en tiedä, mikä on oma suhtautumiseni R:n. Se on toisaalta mukava tyyppi, mutta toisaalta siinä on ne puolensa, jotka kammottavat minua. Kammottaa ei taida olla oikea sana. Ehkä pikemminkin ärsyttää, häiritsee, arveluttaa ja sitä rataa. En minä R:ää ajattele itseni, vaan Suharin takia. En kai minä sille ainakaan mitään kärsimyksiä toivo, hyvänen aika. Päinvastoin. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan, niin on se kuitenkin minulle siskon asemassa, vaikka siis emme ole sukua emmekä syntiä mistään kohdin – emme edes mitään yhdessä kasvaneita ihmisiä.

 

Minun pitäisi olla hereillä, kun A soittaa. Siinä on yksi hyvä syy, oikeastaan erittäin hyvä syy sille, miksi en saisi nyt nukkua koko päivää. Ne parin tunnit nokkaunet voi olla vaikea pitää tosiaankin parin tunnin unina, koska takana ei ole silmällistäkään unta… Mutta näin nyt on kuitenkin tehtävä, mikäli meinaan, ettei A suutu minuun lopullisesti. Ei kai se nyt oikeasti minuun lopullisesti suutu (ei se ole siis mitään tuollaista sanonut, itse vain tässä pohdiskelin) mutta olisihan se mukava varmaan sille, että vastaisin puhelimeen silloin kun se soittaisi. Että olisin hereillä, kun se soittaa. Että se saisi puheistani jonkun tolkun, ja minä sen puheista. On nimittäin ikävää, että kun se eilen soitti minulle useaan kertaan, en tiennyt koko puhelusta mitään ennen kuin myöhemmin katsoessani puhelinta. Niin, en tahtoisi tosiaankaan tuottaa A:lle pahaa mieltä. Herättäähän se ajatuksia, jos toinen ei vastaa monen puhelun jälkeen. Tulee mieleen, että onko se unohtanut tai miksi se ei vastaa? Onko se suuttunut? Mitä olen tehnyt? Toivottavasti mitään ei ole sattunut! Noin ainakin minulla, jos en saa ”kumppaniani” kiinni. Ja sitä paitsi soitteluun kyrpiintyy pikku hiljaa, jos toinen ei sitkeistä yrityksistä huolimatta vastaa tai selitä edes asiaa millään lailla. Minä kyllä kerroin A:lle, miksi en ollut vastannut ja miksi en soittanut sille takaisin. Harmi, kun A:n pitää olla taas siellä. Soittaminen tuntuu maksavan omaisuuden. Kallista se onkin.

  A muuten sanoi, että se saa viikon päästä sen jutun. Vai mahtoikohan se sittenkin sanoa, että ensi viikolla? Minusta kyllä tuntui, että se ajankohta oli ”viikon päästä”. Mutta minun sinne menemiseni ei onnistu heti viikon päästä, sillä silloin tulee vasta eka raha eikä sille pitkälle pötkitä. Niin. Minun pitää niin sanotusti saada hoidettua pari asiaa, ennen kuin voin harkita sinne menemistä. Minun on vain kerrottava, että tuloni hieman pitkittyy, mutta että olen kyllä tulossa. Valitettavaa, mutta totta. Mitä muutakaan minä voisin sanoa? Totuushan on se, että minä olen kovaa kyytiä sinne menossa. (En kyllä kerro tässä vaiheessa mihin. Koko tarinaa tunteva pitäisi minua hulluna, ja minä en jaksa koko tarinaa kirjoittaa tänne ainakaan ihan vielä.) On vain asioita, jotka oikeasti pitää saada niin sanotusti alta pois. Muuten sinne meno on aika hankalaa tietyistä syistä, joita en jaksa tähän alkaa selvittämään. Pääasia on, että ne ovat omassa mielessäni ja itsehän ne parhaiten muutenkin tiedän.

  A odottaa kovasti, että minä menen sinne, ja että näemme taas. Minä odotan sitä itsekin. Miksipä en odottaisi? Näen A:n, ja samalla koen tavallaan elämyksen. Niin, kyllä sitä voi elämykseksi kutsua. Tuohon liittyy monta asiaa, jotka kannattaa ajatella ja ottaa positiivisina. Oikeastaan koko hommassa ei ole mitään muuta negatiivista, kuin se, etten ole miljonääri, ja koko homma syö oikeastaan hemmetisti rahaa. Siis jos minun kukkarooni katsotaan. Jollain rutkasti enemmän tienaavalla voisi olla tyystin toinen katsaus tilanteeseen.

  A on puhunut kaikesta tosi paljon. Emme me ole sillä tavoin mitään ihmeellisempää suunnitelleet, mutta kyllähän sitä on tietysti tullut puhuttua kaikesta ihan perusasioista tulevaisuuden suunnitelmiin ja haaveisiin. Minusta on hyvä puhua niistäkin, vaikka niiden asioiden toteuttaminen ei ole ihan tämän hetken asia. Olisi kai hyvä, että ne tulevaisuuden suunnitelmat ja haaveet edes jollain tavoin yhdistyisivät tai täsmäisivät? Koska jos toisella on täysin erilaiset suunnitelmat kuin toisella, niin miten siinä voi mitään toimivaa ja onnellista suhdetta rakentaa? Siis yleensäkään. Kompromisseja voi toki tehdä, eikä muutenkaan joka asiasta voi aina olla samaa mieltä. Mutta jos nyt puhutaan vaikka lapsienhankinnasta. Jos toinen osapuoli on ehdottomasti sitä mieltä, että ei halua lapsia, ei adoptoituja eikä omia nyt eikä koskaan – ja jos toinen taas on sitä mieltä, että ehdottomasti haluaa lapsen keinolla millä hyvänsä, niin onhan se aika hankalaa. Tai siis en minä tiedä, mutta minusta tuntuu, että sellainen aiheuttaisi jollain tavoin aika paljon ristiriitoja. Ainakin minun kohdallani aiheuttaisi.

 

Sanoin Suharille, että oloni on hieman hömelö. Se kysyi tietysti, että millä tavalla. Aloin selittämään jotain siitä, että on vain niin tyhmä ja hassu olo, kun on johonkin ihastunut. Suhari kehui oloa mukavaksi. Sitä se kyllä onkin. Tuntuu hieman hassulta ja ehkä jotenkin hölmöltäkin, tunnen itseni ajoittain hassahtaneeksi, ja tuntuu myöskin, että leijun välillä jonkin verran maan pinnan yläpuolella. Mutta ei tämä pahalta tunnu. Päinvastoin. Tuntuu kivalta, kun on joku ketä ajatella. Ja jota ikävöidä. Ja jonka tietää ajattelevan sekä ikävöivän sinua. Ja jonka soittoa odottaa, ja jolle voi itse odottaa soittavansa. Ja tietysti, joka saa aikaan hieman sellaisen kipristelevän tunteen vatsassa. Sellaista minun ihastumiseni on. En minä tiedä, millaista se oikeasti sitten pitäisi olla. Ihastumisesta ei ole minun tietääkseni kirjoitettu sellaista kirjaa, joka määrittelisi tarkasti ihastumisen ”oireet”. Tuntuu mukavalta kuulla A:n ääni. Tuntuu mukavalta, kun se juttelee jotain muutakin kuin vain sitä perusjuttua ”Mitä kuuluu?” Vaikka siis onhan ihanaa, että se jaksaa kysyä ja olla kiinnostunut, mitä minä olen tehnyt ja mitä minun päivääni kuuluu. Olen itsekin kiinnostunut sen asioista. En mitenkään ”sairaalloisesti”, mutta tottahan toki minä siitä haluaisin tietää ”kaiken”. Joku on joskus sanonut, että ihastumisen valloilleen päästessä ihminen näkee kaiken vähän eri tavalla, ja alkuhuumassa ei huomaa ollenkaan toisen virheitä. Minä en etsi virheitä A:sta, mutta tiedän kyllä muutaman asian siitä jo tässä vaiheessa. Ne asiat, joita tiedän, eivät minua häiritse. Minusta on vain mukava, että tiedän ne. Ettei tarvitse myöhemmin yllättyä. Kokemuksesta tiedän, että seurustelu ei ole aina helppoa ja että riitoja tulee. Se on ihan ilmeistä jokaisen ihmisen kanssa, joten en kuvittele liikoja. Toivon vain, että tämä suhde olisi erilainen kuin muut.

  

Ps. Tämänkertainen kirjoitus on hieman laaja-alainen. Tässähän on hieman tällaista yleissävyä, mutta enemmän kai kuitenkin ihmissuhdeosastolta. Niinpä tämä on siellä, missä muutkin viimeksi mainittuun liittyvät asiat.