Awww. Otin, ja tein jonkinlaisen pikasiivouksen huoneeseeni. Pyyhin pölyt, imuroida ajattelin sitten aamulla. En tiedä, onko se tarpeen, vai pitäisikö vain pyyhkäistä lattiaa kevyesti mopilla… Sen lisäksi siivosin vessan, jälleen kerran. Kuin kohtalon oikusta meni tasan viisi minuuttia, kunnes sain siivota sen uudestaan.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ketä tässä kiinnostaa, montako kertaa minä olen vessan päivässä siivonnut. Ei edes minua itseäni, siksi en siitä lukua pidäkään… Nyt on kuitenkin sellainen juttu että räjähtää pää kun ajattelee, mitä tässä kuitenkin kaikenaikaa tekee ja että siitä ei ole mitään hyötyä. Yhtä hyvin voisin jättää talon sellaiseksi kuin se onkin. Mutta sitten taas jos jättäisin, tämä olisi varmaan vuorokauden päästä kuin pyörremyrsky. Siis olettaen, että isukki ei mene töihin. Eihän se mihinkään töihin mene, minun tuurillani. Minun tuurini on juuri tällaista huonoa tuuria. Kaikki mikä voi mennä pieleen, menee aivan varmasti pieleen. Jos toivon, että jotain ei tapahtuisi, niin aivan varmasti se tapahtuu noin 90 prosenttisesti. Tänä päivänä se prosentti on varmaan noussut kahteensataan. Jopa tänään naiivisti ajattelin aamulla että eihän se isukki sitä juomistaan varmaankaan jatka kun on melkein selvä, mutta hemmetti vie että minä osaan olla yhtä typerä, vaikka tiistaina tuli viides päivä täyteen tätä touhua. Nyt keskiviikkona alkaa kuudes, ja hermoni ovat lopussa.

 

Kuinka ollakaan, päätäni alkoi taas särkeä. Se on ihan selvästi stressiperäistä. Mikä siihenkin auttaa, onko Buranasta hyötyä alkuunkaan? Kannattaako minun vatvoa näitä asioita, jos päätäni alkaa särkeä entistä enemmän, vai kannattaako minun ihan siitä huolimatta vatvoa näitä? En jaksa yksinkään näitä ajatella, vaikka tuskinpa tätä loputonta vessasiivousselostusta jaksaa kukaan kuunnella loputtomiin.

 

Jos minä teen jotain, sille ei osata antaa ollenkaan arvoa, minkä olen sanonut täällä aiheeseen liittyen varmaan jo useammankin kerran. Sanon sen uudelleen, niin monta kertaa kunnes olen jälleen kerran tilanteeseen tyytyväinen. Jos minä saan imuroitua, pestyä lattian tai tuuletettua, niin eiköhän se hetken päästä mene harakoille. Lattialla alkaa olla tuhkaa ja kessunmuruja. Mahdollisesti tuhkan ja rapaveden sekoitusta. Kenkineen kävellään kotiin sisälle, vaikka tästä ei ole monta päivää, kun pesaisin matot. Luuletteko että niitä huvittaa mennä taas uudelleen pesemään, vaikka ne saakin änkeä koneeseen? Ja jos saan tuuletettua, hetken päästä huoneeseeni kantautuu suljetun oven läpi tupakan löyhkä. Tupakkaa on keittiön tiskialtaassa sekä wc-pöntössä. Voi jumalauta sentään, sanon minä.

 

Tekisipä taas mieleni alkaa karjumaan näin yön päälle, mutta valitettavasti tässä talossa on alkanut hiljaisuus jo pari tuntia sitten. Toisaalta karjuminen öiseen aikaan on tässä talossa muotia, etenkin alapuolellamme olevassa asunnossa. Siellä huudetaan yötä päivää milloin mistäkin syystä. Mahtanut täältäkin kuulua taas tänään useampikin konsertti. En tiedä, onko huutaminen oikea ratkaisu yhtään mihinkään, mutta miten tuon kanssa keskustelet? Jos siltä kysyt, että miksi sinun pitää hemmetti soikoon ryyppäillä siinä monena päivänä että hei haloo ja herätys, sulla on nyt viides päivä menossa ja sun pitää mennä huomenna töihin, sulla on auto ja Harrikka maksettavana ja vähän muutakin menoja, et voi laittaa kaikkea rahojasi viinaan, hei haloo, miksi teet näin?! Niin se ei vastaa tai sitten se ärähtää että minun pitää pitää huoli vain omista asioistani. Sen lisäksi se luonnollisesti alkaa vetoamaan siihen, että minun pitäisi ajatella sen parasta ja kaivaa ne viinat esille ja antaa sille ryyppy.

 

Ja sitähän minä jumalauta olen tässä koko ajan yrittänytkin ajatella – sen parasta. Että se lopettaisi juomisen. Olen jopa pessyt sille valmiiksi kylpytakinkin että on sitten mukava kun menee joskus pesulle, että on puhdas kylpytakki. Olen järjestellyt tätä kämppää, että sillä ei olisi hirveä homma sitten kun se selviää, kaipa sillä on siinä kestämistä muutenkin. Olen kuskannut sitä työterveyteen siinä luulossa, että kun keskiviikko koittaa, se menee töihin ja tässä kämpässä päästään taas jatkamaan normaalia elämää, tai edes niin normaalia kuin se nyt voi ihmisillä yleensä olla. Olen kuskannut sitä sinne sun tänne ihan hyvää hyvyyttäni, ettei sen tarvitsisi kävellä. Olen jopa sietänyt sitäkin, että se tuo tänne kaverinsa juomaan. On kai nimittäin yhdenkin ihmisen juomisessa ihan tarpeeksi katsottavaa, jos se juoja sattuu olemaan oma isä?! Ilmeisesti ei sen mielestä. Olen hyvää hyvyyttäni tehnyt paljon asioita. Mutta mitä minä saan palkakseni? Pelkän paskan niskaani, hyvät ihmiset, sen minä saan kiitokseksi siitä, että olen yrittänyt ymmärtää ja olla inhimillinen toista ihmistä kohtaan. Asiat kun eivät aina ole niin mustavalkoisia miltä näyttävät.

 

Nyt ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, jossa asiat muuttuu mustavalkoisiksi. Tilanne on nyt tämä: Se joko menee töihin ja juopottelu katkeaa, tai sitten se menee työterveyteen, saa sairasloman, ja juopottelu jatkuu. Ja vitut siitä, mitä minä mihinkin asiaan sanon tai mitä minä mistään ajattelen. Hyvähän se on siinä päissään tollottaa ja mollottaa kun kaikki asiat tehdään valmiiksi eikä itse tarvi pistää rikkaa ristiin. Hyvähän se on siinä olla ja sotkea kun ei edes välttämättä tajua sitä, millaisen työn toiselle aiheuttaa. Tai hyvähän se on siinä olla, kun ei välttämättä tajua sitäkään, millaisen hermoromahduksen se minulle kohta aiheuttaa. Ilmeisesti se väen vängällä haluaa minut piirille. Siis sinnehän minä tällä menolla joudun, jos tarpeeksi hulluksi tulen. Tuntuu nimittäin pikkuhiljaa, että tässä tulee hulluksi jos tämä homma ei muutu yhtään mihinkään.

 

Päänsärky alkoi hieman helpottaa, toivottavasti se ei palaa takaisin pitkään, pitkään aikaan, vaikka tuskinpa minun toiveeni toteutuu. Ehei, minähän olen aivan selvästi yksi niistä epäonnekkaista ihmisistä, joilla ei mikään mene aivan putkeen, ihan itsestä tai omasta panoksesta riippumatta.