Hämmästyin juuri aika lailla.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Tilannehan on se, että en oikeastaan seurustele kenenkään muun kuin itseni kanssa juuri tällä hetkellä. On tuttu juttu, että ihmissuhteeni ovat tässä viime päivinä olleet hieman omituisessa jamassa – sitä ne tosin ovat edelleenkin. Törmäsin kuitenkin A:han ”sattumalta”. Lähdin kävelylle ihan varta vasten siksi, että odotin näkeväni hänet. Emme sopineet mitään aikaa tai paikkaa yhtään mihinkään. Satun vain jotenkuten tietämään, missä A liikkuu. Siispä törmäsin häneen. Teeskentelin hieman yllättynyttä, vaikka toinen puoli minusta olikin oikeasti iloisesti yllättynyt. A ei myöskään tuntunut ihan hirveästi ihmettelevän tai yllättyvän minut tavatessaan. Ehkä hän jotenkin oli tiennyt odottaa, että näkisi minut vielä sille iltaa.

 

Nyt tullaankin siihen, mitä A minulle sanoi sillä hetkellä kun olimme pysähtyneet vastakkain ja katselimme toisiamme hymyillen silmiin. Se sanoi, että ”Iltaa rakas.” Huomaa nimenomaan sana RAKAS, illat sikseen… :-D Olin hieman yllättynyt, ja naurahdin sille hyväntuulisesti takaisin että ”No iltaa iltaa.” Yllätykseni ei tosiaan jäänyt tuohon ”rakkaaseen”, vaikka se itsessään olisi jo riittänyt kohottamaan mielialaani ja tuomaan jotain uutta iltoihini. En tiennytkään, että minä olen sille ”rakas”. Onhan meillä tässä jotain juttua toki ollut ynnä muuta, ja olen kokenut jonkinlaista ihastumistakin… Mutta yhtä kaikki yllätyin.

 

Juttelimme niitä näitä, ja puhelimeni soi. T soitti minulle. Hänenkin kanssaan minulla on joskus ollut jotakin, mutta mitään fyysistä meidän välillämme ei milloinkaan ole tapahtunut, ja nykyään olemme vain hyviä ystäviä jotka tykkäävät lörpötellä puhelimessa ihmissuhteista ja elämästä yleensä. En viitsinyt jäädä juttelemaan T:n kanssa kovin pitkäksi aikaa, koska A seisoi vieressä melko toimettoman näköisenä. Puhelun päätyttyä A kysyi, kuka minulle soitti. Kerroin soittajan olleen T. A kysyi, että mitä se minulle soittelee. Sanoin, että ihan normaalilla asialla vaan. Tässä vaiheessa minun kai pitää myöntää, että olin jo ehtinyt hieman luulla, että ehkä olen A:lle rakas lähinnä platonisessa mielessä, kunnes koin sen toisen yllätyksen. Se nimittäin sanoi, että T:n tai kenenkään muunkaan miespuolisen ei tarvitsisi soitella minulle, koska minä olen varattu.

 

Leukani loksahti todellakin auki. Varattu, minäkö? Että mitä? Emme me ole sopineet olevamme sillä tavalla yhdessä. Minusta kaksi ihmistä voi alkaa seurustella ilman sen kummempia puheita tyyliin ”Aletaanko seurustelemaan?” mutta minusta siitä pitäisi kai jollain tavalla sanoa… En tiedä, olenko sitten vain niin auttamattoman vanhanaikainen vai johtuuko se epävarmuudesta. No, kävimme sitten A:n kanssa pikaisen keskustelun. Kyllä, minä olen varattu hänelle. Ja kyllä, me seurustelemme – tavallaan. Tämä seurustelu vain on niin alussa, että tämä ei ole varsinaista seurustelua eikä sen aloitusta. Lähinnä sellaista… No, jos tällainen nimitys sallitaan, niin kyse on eräänlaisesta koeseurustelusta. Kumpikaan meistä ei silti ole sidottu mihinkään. Miksi olisikaan, koska tilanne on tämä?

 

En ole koskaan ajatellut, että olisin jossain ihmeen koeseurustelusuhteessa. Tosin en ole ennemmin asiaa ajatellut tuolla nimellä. En ole kyllä ajatellut, että minun pitäisi ensiksi ”koittaa” seurustelua jonkun kanssa, ennen kuin alkaisin seurustella saman tyypin kanssa OIKEASTI. En ole myöskään koskaan ajatellut, että seurusteluun – tai edes kokeiluun – kuuluu sopimus tietystä sitoutumattomuudesta. Se ei tässä nyt tarkoita sitä, että A toivoisi minun esimerkiksi hyppivän sängystä sänkyyn tai tekemään muutakaan ”ylimääräistä”. Mutta tulimme yhdessä siihen tulokseen että niin kauan kuin tämä homma on tällä asteella, ei voi oikeastaan velvoittaa toista mihinkään eikä se ole tarpeenkaan. Sittenhän sen näkee miltä mikäkin rupeaa vaikuttamaan.

 

Hämmästyin oikeasti ihan toden teolla tästä asetelman muutoksesta, mutta pakko on silti myöntää etten millään lailla pane tätä pahakseni. Itse asiassa tämä vaikuttaa ihan kivalta järjestelyltä. Mikäpä minuakaan estää kokeilemasta jotain sellaista, mitä en ole ennemmin tehnyt. Jos tämä johonkin syvempään tai syvällisempään johtaa, niin tietysti olen siitä onnellinen ja hyvilläni. Jos niin taas ei käy, niin se on sitten vain valitettava tosiseikka, mikä pitää hyväksyä. Tärkeintä on varmaan kuunnella omaa itseään ja mennä ihan sen mukaan.

 

Juttelin Suharin kanssa asiasta. Se oli ilmeisesti ymmärtänyt, että tämän on tarkoitus olla joku avoin suhde, johon kuuluu tykkäämistä ja vähän seksiä. Siitä tässä nyt ei todellakaan ole kysymys. Minulla on takana yksi yhden illan juttu – tosin en siinä vaiheessa vielä tiennyt, että sen oli tarkoitus olla yhden illan juttu – enkä nyt välttämättä halua toista. En ole niistä niin kiinnostunut, ennemmin haluan jotain muuta. Enkä myöskään halua pelkkää seksisuhdetta jonkun kanssa. Jos mies ei minulta muuta halua, niin elän mieluummin vaikka selibaatissa. Tosin niinhän minä teen nytkin, joten ei kai siinä suurta eroa olisi. Hmm. Tuntuu vain, että seksi ilman rakkautta ei ole mistään kotoisin. Ainakin minä haluan jakaa tuollaiset intiimit hetket sellaisen ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän – ja joka myös välittää minusta muunakin kuin hyvänä huoraus kaverina.

 

Sain Suharin sitten ymmärtämään, mistä tässä oikeasti on kyse, vaikka oikeastaan on erittäin hankala selittää, mitä tämä juttu käsittää. Eihän sitä voi edes vielä tietää, mitä tämä homma tulee käsittämään vai ehtiikö se edes käsittää mitään ennen kuin tyssää. Toivottavasti ei tyssää. Haluaisin katsoa tämän jutun loppuun asti, ja nähdä että se toimii.

 

Mikä minua sitten viehättää A:ssa? Mitä sellaista A:ssa on, mitä vaikkapa S:ssä ei ole? Voisin oikeastaan vastata, että kaikki, mutta ei kai se ole totta. Molemmissa on varmasti omat viehättävät luonteenpiirteensä ja luultavasti jotain yhteistäkin. Mutta sanoisin, että kokonaisuus sen tekee. Sitä paitsi en edes tunne S:ää kunnolla, joten hankala kai minun on sen luonteesta puhua. A:takaan en tunne niin hyvin kuin voisi kuvitella, mutta enemmän minä sen kanssa olen ollut tekemisissä kuin S:n, ja suurin piirtein olen oppinut hahmottamaan joitain perusasioista A:sta. A:n kanssa asiat ovat oikeasti hieman toisella tolalla kuin ajatellen tätä mainittua S:ää. En voisi esimerkiksi kuvitella sanovani A:lle, että nähdään jossain, ja olla sitten menemättä paikalle. Mutta kun on puhe S:stä, ei kynnys tuollaiseen toimintaan olisi kovinkaan korkea. Valitettavasti.

 

Olen ehkä kusipää, mutta olen iloinen, etten sentään sovella kusipäisyyttäni ihan jokaiseen ihmiseen.