Joku ”todella viisas” ihminen yritti soitella minulle koko illan tuntemattomasta numerosta. En kuitenkaan vastannut, koska epäilin soittajan olevan T. Sen sijaan juttelin Suharin kanssa jonkin aikaa niitä ja näitä. Juttelimme myös T:stä ja siitä, että miten ihmeessä se jaksaa jauhaa tuollaisesta. Tai siis jaksaisi, jos minä vastaisin puhelimeen. Sanoin, että en halua haukkua T:tä, mutta että eikö sille nyt oikeasti ole mitään muuta elämää kuin minulle soittaminen tai mitään muuta tekemistä? En minä ainakaan jaksaisi alkaa ketään metsästämään, minä antaisin turhien asioiden olla. Aivan kuten olen antanut olla varsinaisten isompienkin asioiden olla. Ei sitä vain jaksa olla aina meuhkaamassa ja selvittelemässä mitä kukakin on puhunut tai jättänyt puhumatta. Minusta se on loppujen lopuksi aivan sama, koska sanottua ei saa takaisin. Kyllähän jotkut sanat vihlaisevat ikävästi, eiväthän ne voi kaikki mukavalta tuntua. Mutta en minä aina jää niitä hautomaankaan. Ehkä haudon sen oman aikani, mutta sitten siirryn jo ihan muihin asioihin ja jatkaa elämääni. Minun elämäni ei ole niin paljoa kenenkään lausahduksista kiinni, että minun pitäisi edes takaisin niitä vatvoa aivan kuin jotain hemmetin taikinaa. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Jonkin ajan päästä lopetin puhelun Suharin kanssa, ja tuntematon numero jaksoi jumputtaa edelleen. Löin tavallaan luurin korvaan, ennen kuin edes sanoin puhelimeen mitään. Jonkin ajan kuluttua tuli taas puhelu tuntemattomasta numerosta, ja löin taas luurin korvaan. Sitten sain puhelimeeni tekstiviestin. Ajattelin, että se on aivan varmasti T, joka nyt haukkuu minut vähintään pataluhaksi, kun en ole vastannut sen puheluihin ja teen tuolla lailla. Päätin nyt ottaa vastaan haukut pää pystyssä, mutta yllätyin kun viesti ei ollutkaan T:ltä, vaan A:lta. Se kysyi, että mikä ihme minulla nyt on kun en vastaa puhelimeen. Tuntematon numero soitti taas, tällä kertaa vastasin. A sanoi soittaneensa pari kertaa, eli kaiketi kaikki puhelut eivät olleet tulleet siltä kuitenkaan. Sanoin sille, että en vastaa tuntemattomiin numeroihin, koska on olemassa edelleenkin eräs T, jonka kanssa en jaksa keskustella mistään järkevästä saati sitten aivan turhanpäiväisestä. Sanoin, että tästä lähin katsoo, että sen numero näkyy tai laittaa viestin tai jotain vastaavaa, koska minua ei saa muuten puhelimen päähän.

 

A jutteli jotain. Aika lailla arkipäiväistä ja tasapaksua se taisi olla, koska en muista että keskustelussa olisimme käyneet läpi mitään kovin tähdellistä. Mieleenpainuva se keskustelumme ei ainakaan ollut. Sen minä kyllä muistan, että A valitti, että en ole soitellut sille. Ei se itsekään niin tarmokkaasti minulle soittele. Ja koska sillä on itselläänkin aina rahat vähissä, sen luulisi ymmärtävän, että minäkään en ole mikään monimiljonääri. Jos sen ruusunpunaiset kuvitelmat antavat ymmärtää jotain muuta, minun taitaa olla paras päästää se kuvitelmistaan eroon ennen pitkää.

 

En muuten tajua yhtä asiaa. Joko ihmiset luulevat, että minun rahani eivät riitä yhtään mihinkään tai sitten ne luulevat, että minulla on rahaa kuin roskaa. En ymmärrä, mistä se voi johtua. En ole mikään suurkuluttaja enkä tuhlari. Rahojeni vähyys tai paljous ei näy pukeutumisessani. Vaatteeni ovat ihan tyylikkäitä ja hyvin istuvia. Ne eivät ole mitään huippumerkkiä, mutta ostan ne ihan normaaleista vaatekaupoista ja muista kaupoista. Jos ostan vaatteita esim. Halpiksesta, niistä ei näy päälle päin että ne ovat nyt jostain muualta kuin jostain hieman kalliimmasta vaateliikkeestä. (Todella kalliisiin minulla ei olisikaan varaa.) Olen ajatellut ostaa sen minkkihuivin, mutta en aio pitää sitä arkena. Minulla on eräs koko pitkä villakangastakki, jossa on minkkikaulukset, mutta sitäkään en pidä arkena. Arkena en pidä mitään ihme ”juhlavaatteita”. En jakele tai tuhlaile rahojani yksin, enkä myöskään kenenkään läsnä ollessa. Shoppailen jonkin verran, mutta ostamani vaatteet ovat yleisesti ottaen hyvin edullisia ja kestäviä. Pari kalliimpaa luomusta tässä nyt on viime aikoina tullut ostettua, mutta olihan minulla rahaa säästössä. Ihan sitä varten, että tiesin, että joulun alla tulee kuitenkin kauppoihin kaikenlaista ihanaa, ja on suoranainen synti olla tuhlaamatta rahaa mihinkään materialistiseen haluunsa. (Huonompiakin tapoja käyttää rahojaan löytyy kyllä. Haluatko, että luettelen kolme ensimmäistä?)

 

M:n kanssa juttelin myös jotain. Se oli eräissä koulun avajaisissa ja tuskaili, koska joutui laittamaan sinne puvun päälleen. En ymmärrä, miten virallinen tilaisuus koulun avajaiset voivat olla, mutta kai se sitten voi. Se oli joutunut tanssimaankin siellä, eikä se ollut siitä kovin mielissään. Se valitti kravatin tunkemisesta kaulaan, ja että tanssiessa tulee kuuma. En minä sitä voi tietenkään ymmärtää, koska enhän minä mitään miesten pukua ole ikinä käyttänyt. Naisten juhlavaatteista voin sanoa vain sen verran, että pidän pynttäytymisestä. Tykkään saada pukeutua juhlatamineisiin, eikä minulla ole mitään juhlia vastaan. (Kunhan ne juhlat eivät ole sellaiset, mitä isäni on tässä viikon verran jo vietellyt.)

 

M sanoi tykkäävänsä minusta kovasti. Se sanoi ajatelleensa minua koko päivän, ja kuulemma koulun avajaisissakin olin ollut sen ajatuksissa. Se on tietysti mukava kuulla, jos se paikkaansa pitää. Miksipä M tuollaista valehtelisikaan, eipä sillä siihen ole mitään syytä. Jotain aika yllättävääkin se kertoi minulle. Ei mitään mullistavaa, mutta hämmästyin vähäsen. Se sanoi kertoneensa minusta kaverilleen. Tietenkään sen kaveri ei sillä lailla tunne minua eikä ole vielä ehtinyt tutustuakaan, mutta kuulemma se sen kaveri oli tuumannut, että olen sitten ihan fiksun oloinen naisihminen. Mukavahan se tietysti on kuulla, jos tuo nyt ei ollut jotain kätkettyä piilovittuilua siitä, että vaikutan täydeltä kahelilta. :-D Mahdan silloin tällöin vaikuttaakin. Naurahdin, ja totesin vain että milloin olen fiksu ja milloin en, mutta kukapa sitä aina jaksaa olla niin fiksu. Mutta siis ihan mukavaa, jos olen sen mielestä sellainen, ettei minua tarvitse laittaa kaappiin piiloon kun sen kavereita tulee näköpiiriin.

 

J on tekemässä edelleen itseään tykö. Minun pitäisi huomenna tai siis tänään kai jutella sen kanssa hieman paremmin… Mietin kyllä tässä edelleen, annanko sen edelleen tehdä itseään tykö ja annan sille mahdollisuuden ja katson ikään kuin loppuun asti, vai jätänkö sikseen. Minä en ole mikään pelinainen, enkä minä halua montaa miestä samanaikaisesti. Minulle riittää yksikin. Ja kuten aiemmin olen todennut, tämä ei ole mikään Maajussille morsian… Ei kai tosielämässä voi kilpailuttaa kumppaniehdokkaita millään tavoin, eikä se mahda olla edes hyväksyttävää? Jaa-a. Vaikuttaa siltä, että minun pitäisi saada päätettyä suhteellisen nopeasti, mitä minä aion tuon J:nkin asian kanssa tehdä.

 

Miksi minulla on aina joko

a)     suoranainen jono kumppaniehdokkaita, vaikka haluaisin vain yhden?

b)     ei ketään sopivaa tyrkyllä silloin kun sitä tarvitsen ja sellaisen tahdon?

c)     ehdokkaita jonossa kun seurustelen, enkä edes tahdo ketään?

 

Olkaa nyt ystävällisiä ja antakaa minulle vastaus, kun se ei tule mieleeni, vaikka kuinka yritän tässä pähkäillä.