Niin. Joskus ei voi kuin miettiä, että miksi aina minä? Miksi juuri minulle tapahtuu aina kaikki se, mitä ei koskaan tunnu tapahtuvan joillekin ihmisille? Miksi esimerkiksi pari vuotta vanhemmalla serkullani pyyhkii (ainakin näyttää pyyhkivän) varsin mainiosti, vaikka luulisi hänellä olevan vaikeaa, kun hänen isänsäkään kuolemasta ei ole kauaa? Mutta miksi minulla ei tunnu menevän hyvin koskaan? 

Elämäni on kyllä melkoisen hyvää, siis asiat voisivat toisin sanottuna olla paljon huonomminkin. En tiedä, miten kuvailisin elämääni. Onnellisuuspisteitä en osaa antaa, koska tunteeni ailahtelevat vähän väliä. Voisin tarkastella kaikkia minulle tähän saakka tapahtuneita asioita, mutta osa niistä on oikeasti vielä niin kipeitä, että en tahdo alkaa ajatella niitä.

Saadessani varmistuksen raskaudelle tunteeni olivat todella ristiriitaiset. Ajattelin samaan aikaan, että miksi juuri minä, mutta toisaalta olin onnellinen. Minulle oli selvää, että pitäisin lapsen ja rakastaisin sitä, kun se kerran oli tullakseen. En ole minkään sortin uskontokunnan jäsen, mutta uskon, että lapsella on oikeus syntyä rakastettuna. En kannata aborttia omalla kohdallani, ja minulle lapsi on aina toivottu, mikäli se kerran on tullakseen. No kuitenkin. Päästiin ensimmäisen kolmanneksen lopulle. Sydänäänet oli juuri kuunneltu, mutta seuraavana päivänä alkoikin keskenmeno, jolle ei tietenkään voitu tehdä mitään. Sanoisin, että jos keskenmenoa vertaa vaikka aivotärähdykseen johtaneeseen pahoinpitelyyni, niin ensiksi mainittu oli huomattavasti kamalampi kokemus. En osaa määritellä, miksi. Siksikö, että on tässä ennenkin lättyyn saatu? En tiedä. Jotenkin vain tuntui, että keskenmenon kohdatessa ei oikein ollut ihmisiä, joihin tukeutua. Siis tietysti oli ihmisiä, mutta jotenkin en kokenut, että on ketään sellaista, joka täysin olisi ymmärtänyt. Äitiyspolilla henkilökunnan käytös oli omituista. Siellä todettiin, että "Onhan tämä tietysti vähän ikävää." Sitten minut passitettiin kotiin itkemään silmät päästäni.

En tiedä, miksi elämässä pitää sattua tuollaista? Keskenmenosta on aikaa nyt reilu kuukausi, ehkä hieman toista kuukautta. En tiedä, onko normaalia, että tapahtuma itkettää edelleen. Ei toki koko aikaa, mutta lähes joka päivä se on mielessäni ja kyllähän niitä kyyneleitäkin vuotaa aina välillä. Miten kauan yleensä edes menee, kun toipuu "tällaisista" asioista? Eihän tällainen hyvältä voi tietenkään tuntua, mikä on melkoisen itsestään selvää, mutta siis mietinpähän vain, että kauankohan muilta on ottanut tulla toimeen asian kanssa siten, ettei asiasta puhuminen tai sen ajatteleminen enää nostata hirveää tunnemyrskyä pintaan? Ehkä tämä tunnemyrsky johtuu vain yksinkertaisesti siitä, että lyhyessä ajassa on tapahtunut paljon - ihan liikaa, mukaan lukien tällaiset isommat asiat. Ehkä se vaikuttaa hyvin pitkälti.